Kati Jansa
On lämmin kesäpäivä. Mies rakentaa lehtikompostia. Naulauksen ääni pihapiirissä lakkaa äkkiä - jokin menee pieleen, ja mies raapii päätään. Viereen tepastelee kaksivuotias lippis vinossa, kyykistyy, siristelee silmiään auringossa, ja isäänsä katsoen kysyy: ”Eikö äly rrrriitä?”
Lapseni kysymys palautui mieleen, kun hain sanoja, joihin evankeliumi minulle tiivistyy tällä hetkellä. Ne sanat ovat ”en tiedä.”
Mitkä sanat vapauttavat elämääni huomenna? En tiedä.
Miksi Jumala sallii pakolaisten hädän, nälkää ja yksinäisyyttä, rasismia ja muuta väkivaltaa? En tiedä.
Pääsenkö taivaaseen, pelastunko? En tiedä. Mutta uskon.
Tämä kuulostaa puolustelulta, mutta ”en tiedä” ei välttämättä tarkoita älyllistä tai hengellistä velttoutta. ”En tiedä”-evankeliumi voi olla suostumista salattuun Jumalaan, hänen työnsä alle. Tai ainakin pyrkimystä siihen.
Suostumista hiljaisuuteen, kun lohdutusta ei löydy eivätkä sanat riitä; suostumista kokemukseen, että Jumala katsoo toisaalle.
Mutta myös suostumista sellaiseen onneen ja rakkauteen, jonka syntyä ja alkuperää ei voi järjellä selittää.
Koska en voi tietää uskon salaisuuksia, minun on keskityttävä tähän elämään. Niihin asioihin, joihin minulla on edes jonkinlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Eläen ja toimien, niin kuin Jumalaa ei olisikaan, ja samalla rukoillen, niin kuin ei olisi mitään muuta kuin Jumala.
Näinä päivinä, yhteisen virrenhyrinän keskellä, tuntuu toivo tavallista vahvemmalta. Virsi toimii kehtona, ja vielä enemmänkin: virsi toimii kohtuna, joka salatulla tavalla lämmittää usein kylmenevää henkeäni. Jossa voin kasvaa, kehittyä ja vahvistua kohtaamaan maailman. Aina uudelleen: ”.. jos rakkauden kadotan, jos vaikka kuolee uskokin, en lakkaa toivomasta.” – SV 272
Pastori Juhani Rekola sanoittaa Jumalan ihmeellistä työtä näin:
”Uskossa Jumalan valtakuntaan on kysymys niin suuresta asiasta, että sen rinnalla kaikki muut ovat pieniä ja mitättömiä ja niille voi sydämellisesti nauraa ja kohauttaa olkaa. Kun Jumala on lähellä, käyvät arvot haaleiksi, sillä arvot ovat poissa olevan Jumalan korvike. Vapaus lähtee tästä uskosta niin yksityisen kristityn kuin koko kirkon kohdalla. Meillä on jotain, mille kukaan muu ei voi tarjota vaihtoehtoa.”
Se, mikä järjelle on hulluutta ja heikkoutta, sen Jumala valitsee. Hän väistää asetettuja ehtoja, hyötyä, trendejä, populismia. Jumala osoittaa meille elinpaikan taivaan ja helvetin, pyhän ja pahan, rujouden ja riemun jännitteessä.
Arkisilmille hyödyttömän kautta Jumala avaa meitä omasta kippurastamme kohti itseään. Rukouksen, kasteen, ehtoollisen, jumalanpalveluksen kautta Jumala tekee osalliseksi muutosvoimastaan meidät, yksinkertaiset ja monimutkaiset.
Ja niin kuin Kristus antaa meille itsensä ehtoollisessa, niin hän antaa ja lähettää meidät työhönsä. Hän ottaa, siunaa, murtaa ja jakaa maailmaan. Etenkin sinne, missä on uhkana jäädä äänekkäiden ja vahvojen jalkoihin, ja missä kärsitään.
Ja meille, maailmaan jaetuille, Jumala voi antaa elämään taivaallista keveyttä, järjenvastaista hilpeyttä. Tuo hilpeys, latinaksi hilaritas, perustuu uskon näköaloihin, joita ei järki tavoita. Hilaritas-hilpeys on luottamusta omaan työhön, rohkeutta, maailman haastamista ja arviointia. Se on lujaa varmuutta siitä, että omalla toiminnallaan voi saada aikaan jotain hyvää, vaikka se ei kaikkia miellytä.
”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 1.Kor 1:27-28.
”Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden”. Siinä on ihan kaikki.
Siinä on pelastus tyhjyydestä, ei-mistään. Pelastus jo nyt epätoivosta ja kyynisyydestä toivoon ja luottamukseen. Siinä on pelastus iankaikkisuudessa, siihen rakkauteen, joka Jumala itse on.
Tähän kaikkeen ei äly millään riitä. Kiitos Herralle siitä.
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio
