Elina Juntunen
Ajan henki
"Totisesti, minä elän synkkää aikaa.
Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"
Totisesti, minä elän synkkää aikaa."
Tämä on näytelmäkirjailija ja runoilija Bertolt Brechtin runo 1930-luvulta, jolloin hän joutui jättämään kotimaansa Saksan ja etsimään muualta turvaa sijoiltaan suistuneesta maailmasta. Sekasortoinen maailma savusi ja ihmisen veri vuosi. Ihmiskunta sulki silmänsä ja korvansa: ”Totisesti minä elän synkkää aikaa. Mitä aikaa on tämä jolloin puhe puista on melkein rikos.”
Brehctin runon nimi on ”Niille, jotka tulevat meidän jälkeemme”. Brechtille maailma ei ollut itsestään selvyys, vaan se näyttäytyi tuntemattomana ja alati muuttuvana. Hänelle nykyisyys, tämä hetki, oli ajatonta, ja siitä käsin hän tarkasteli mennyttä ja tulevaa maailmaa. Menneisyys ja tulevaisuus ovat olemassa vain siinä mielessä kuin ne sisältyvät nykyisyyteen. Menneisyys saa merkityksensä siitä nykyisyydestä, jonka osana se on. Jokainen nykyisyys sisältää kuitenkin paljon menneisyyttä, jota emme saa esiin ja mitä emme löydä.
Kuluneena keväänä on suomalaisen yhteiskunnan eri alueilla käytetty puhunnan tapaa, joka nojaa menneisyyteen. Julkisissa puheissa on viljelty sanoja kuten, paluu juurille, talvisodan henki, talkooperinne, kylvö ja sadonkorjuu. Sanoilla on pyritty vahvistamaan henkeä, asennetta ja toiminnan suuntaa, joilla suomalainen yhteiskunta voisi selvitä taloudellisesti vaikeasta ajasta. Sanoja on käytetty tunteenomaisesti ja oman viiteryhmän katsontakannasta käsin. Menneisyydestä nousevat sanat ja puheet kumisevat kuitenkin monille suomalaisille tyhjyyttä tai merkityksettömyyttä.
Aikamme sanat sisältävät sellaista menneisyyttä, jota kaikki Suomessa asuvat eivät pysty omasta nykyisyydestään löytämään. Sanojen sisällöt ja viestit eivät tavoita tämän ajan suomalaisten monenkirjavia taustoja. Suomalaiset elävät tänä päivänä monimuotoisempaa elämää kuin koskaan aikaisemmin. Ihmisryhmien elämän olosuhteiden- ja tapojen välille ovat kehittyneet pitkät etäisyydet ja syvät railot. Edelleen on myös tunnistettavissa Ilmari Kiannon kuvaamat suuret kansakunnan jaot: ”Ei etelän rikkaus meitä pois Pohjasta houkuttele. Joka käynyt on polkuteitä, sitä vaunut ei viekottele. Joka saanut on salossa suojaa, sitä linnat liikuta ei.”
Miten sitten voisi puhua ymmärrettävästi toisten ihmisten kanssa, erilaisten ihmisten kanssa? Mikä voisi auttaa siinä, ettei ”puhe puistakin” tai mistään muustakaan tuntusi rikokselta? Mikä muistuttaisi Bertolt Brechtin runon mukaan ystävistä, jotka ovat hädässä tai elävät eri olosuhteissa kuin itse elää? Ja mikä muistuttaisi heistä, jotka tulevat meidän jälkeemme?
Ihmisten menneisyyksien muuntaminen yhteiseksi nykyisyydeksi on mahdollista, jos ihmisten kohtaamisen paikat olisivat sellaisia, joissa menneisyyksien moneus voi olla yhtäaikaikaisesti läsnä. Näissä tiloissa, jokapäiväisissä ja arkisisissa tilanteissa, ihmisten tarinat kietoutuisivat toisiinsa ja muodostaisivat uusia yhdistelmiä, jaettuja nykyisyyksiä. Täysin omasta tarinasta poikkeavaa tarinaa on kuitenkin kovin vaikeaa kuulla. Se on vaivalloista. On helppoa ja oman henkisen laiskuuden tyydyttämistä pysytellä samanmielisten kesken. Tätä kuvaa viime keväänä pinnalle pulpahtanut kielikuva kuplasta, jolla viitataan samamielisten ryhmään, jossa on vain vähän tilaa toisenlaisille todellisuuksille.
Toinen toistemme menneisyyttä ja nykyisyyttä ei voi ymmärtää kysymällä mitä, vaan on kysyttävä miten. Miten –kysymysten tekeminen vaati paljon. Tutut asiat tulisi aina tehdä vieraaksi. Itsestään selvyydet, tunnetut ja luonnollisena pitämämme asiat tulisivat herättää ihmetystä ja uteliaisuutta. Kenenkään, yksilöiden ja ryhmien, ei tulisi tehdä ratkaisujaan vailla ymmärrystä niiden yhteiskunnallisista ja inhimillistä taustoista, seurauksista ja railoista ihmisten välille.
Yhteiskunnallisten seurausten ymmärtäminen edellyttää puolestaan syvällistä yhteiskunnallista lukutaitoa. Se, miten ihminen tunnistaa oma paikkansa maailmassa, määrittää sen, miten hän voi toimia siinä. Yhteiskunnallinen lukutaito on välttämätöntä myös toisten ihmisten ja heidän elämän ja sen olosuhteiden ymmärtämiseen: ”tuo ihminen on tuollainen, koska olosuhteet ovat tuollaiset. Ja olosuhteet ovat tuollaiset, koska ihminen on tuollainen.”
Yhteisen nykyisyyden luominen ja meidän jälkeemme, tähän maailmaan tulevien huomioiminen, voi synnyttää ihmisen riipaisevan kaipauksen henkeen, henkiseen ja hengelliseen laajentumiseen ja syventymiseen, sielullisuuteen. Ihmisen sielullisen tai laajemmin yhteiskunnallis-sielullisen olemisen ja toiminnan suunta on oman edun ja egon tarpeiden tyydyttämisestä kohti toisen palvelemista. Kohti toisen hyvää, kohti suurempaa hyvää. Toisen hyvä voi olla inhimillisen kärsimyksen lievittämistä, ekosysteemimme suojelemista, myötätunnon näkyväksi tekemistä, elämän kestävyyden ja jatkuvuuden vahvistamista kaikessa siinä, mitä ihminen tekee ja valitsee. Ihmisen sielulle on merkityksellistä olla jotain suurempaa kokonaisuutta, osa yhteistä ja jaettua maailmaa.
”Yhteinen maailma on se, johon tulemme sisään syntyessämme, ja jonka jätämme jälkeen kun kuolemme. Se ylittää elämänkulkumme menneeseen ja tulevaan, se oli olemassa ennen meitä ja kestää lyhyen vierailumme siinä. Se on se, mitä meillä on yhteistä paitsi kanssaihmistemme kanssa, myös meitä ennen olleiden ja meidän jälkeen tuleviemme kanssa” (Hanna Arendt)
