Johanna Rissanen

SINÄ RIITÄT

   Tänä keväänä olin sukulaisteni kanssa pilkillä kotijärveni Lokan tekojärven suurella jäällä. Valitettavasti kärsin nykyajan ihmiselle tyypillisestä vaivasta, eli siitä, että usein hieno hetki täytyy lähettää pikimmiten kaverille nähtäväksi ja kommentoitavaksi. Innostuin kuvailemaan ahvenensinttejäni puhelimellani ja kuinka ollakaan, kohta puhelimeni otti ja tippui avantoon. Sille sai sanoa siis hyvästit.

   Seuraavalla viikolla ostin uuden puhelimen, tällä kertaa vedenkestävän. Toivoin sille pitempää ikää ja päätinkin tuunata siitä enemmän omannäköisen liimaten sen takapuolelle tarran. Nyt puhelimessani lukee isoin kirjaimin: Sinä riität. Noita tarroja oli saatavana Herättäjä-yhdistyksen nuorisotyöllä kahta muutakin vaihtoehtoa. Toisessa luki: ”Sinä kelpaat”, ja kolmannessa: ”Sinä et ole yksin.”

   Kokemukseni mukaan juna on yksi parhaita paikkoja yllättäville ja usein syvällisillekin kohtaamisille. Tekstiviestiä näppäillessä puhelimeni tarra näkyy vastapäiselle. Eräs puolituttu ihminen kysyi minulta junassa, miksi puhelimessani lukee noin. Valmistautumattomana kysymykseen kuittasin häkeltyneenä vain, että sain tarran eräältä tutulta nuorisotyöntekijältä.

   Itselleni tuo ”Sinä riität” on niin tärkeä viesti, ettei haittaa, vaikka näkisin sen joka päivä tai saisin kertomalla kerrata sen merkityksen. Olen saanut huomata, että kaikki ne omassa itsessä pelottavimpiin paikkoihin menevät mietinnöt, ovat niitä, jotka ulottuvat tuohon kysymykseen saakka. Puhelimeni takakannesta tarkastamani viesti tarkoittaa, että vaikka epäonnistuu tavoitteissaan tai huomaa rikkovansa hyvää vastaan, tekevänsä siis syntiä, kuitenkin riittää. Sillä siellä missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi.

   Keskusteluissa siitä, mitä on kristinusko tai körttiläisyys, ovat synti ja armo keskeisimpiä käsitteitä. Olen miettinyt, mitä sana synti tarkoittaa sellaiselle 2010-luvun ihmiselle, jolle kristinuskon käsitteet eivät ole niin tuttuja. Jos sanon, että armon kokemus Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen tähden vapauttaa synnin vallasta, mitä se tarkoittaa? Tai entä jos armon kokemus ei olekaan se, mitä kaivataan?

   Hyvä herättäjäjuhlavieras. Me, tänne Salmelan koulun kentälle kokoontunut väki, tulemme erilaisista taustoista ja elämäntilanteista. Osa meistä istuu näillä puupenkillä tai nurmikolla jo monensia kymmeniään herättäjäjuhlia. Joukossa on niitä, jotka eivät ole erinäisistä syistä johtuen päässeet vuosiin, jotkut osallistuvat ensimmäistä kertaa ja osa kuuntelee näitä seuroja radion äärellä. Osa on uurastanut kuukausia yhteisen kokoontumisemme eteen, josta kuuluu lausuman kiitos näin juhlien viimeisenä päivänä.

   Uskon, että kaikkia meitä yhdistää toivo siitä, että juhlilla saisimme jotakin matkaevästä arkeen. Olemme veisanneet yhdessä virsiä, joissa olemme muun muassa pyytäneet osaksemme armoa.

Herännäisyyden perinne on minun elämäni ajan ollut se, ettei vieressä penkissä veisaavan sieluntilan perään tarvitse kysellä. Kyyneleensäkin saa itkeä ilman, että niitä on pakko selittää. Arvokas viesti on se, että Jumalan edessä jokainen on tasa-arvoinen.

   Itse istuin elämäni ensimmäisillä Herättäjäjuhlilla viisi kesää sitten Kiuruvedellä. Tulin sinne varovin mielin. En tuntenut juuri ketään ja minulla oli takanani kokemus siitä, ettei oma uskoni oikein riitä hengellisessä elämässä urheiluun. Vaikutuksen teki se, että sain istua ja hiljentyä rauhassa. Sain tutustua vielä silloin itselleni pääasiassa outoihin siionin virsiin ilman, että kukaan tuli kysymään, mitä pääni sisälläni olevat ajatukset ovat tai kyseenalaistamaan sitä, että saanko näin ajatella.

   Myöhemmin toki halusinkin jakaa niitä ajatuksia.

   Herännäisyyden piiri on laaja ja reitit tänne juhlillekin moninaiset. Meitä on maantieteellisesti laajalta. On sanottu, että kuka tahansa näin kokeva voi halutessaan olla körtti. Rukous olkoon se, varjeltuisimme olemasta sisäänpäin lämpiävä samankaltaisesti ajattelevien piiri; pikemminkin kaari, jonka ketjuun, kuka tahansa haluava saa tarttua. Roomalaiskirjeen 14.luvun mukaan: ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä”.

   Toivoisin, että seuraavan kerran, jonkun kysyessä, minkä takia puhelimessani on tietynlainen tarra, uskaltaisin olla rohkeampi. Kertomaan siitä perimmäisestä syystä, minkä takia, esimerkiksi tänään, istumme tämän taivaan alla. Se ei ole kauniit vaaramaisemat tai mukava kesätapahtuma, ei rakkaiden ystävien kohtaaminen. Se on toivo siitä vapaudesta, että rikkinäisenäkin kelpaa ja on omana ainutkertaisena itsenään Jumalan silmissä rakastettu.

   Rukoukseni on, että tarvittaessa osaisimme sanoittaa kristillisiä käsitteitä uudelleen. Elää rinnalla sen kanssa, jonka sisällä elää kaipaus, silloin, jos suunnitelma pettää. Silloin, jos se, jota maailmassa eniten rakastaa, ei tunnekaan enää samoin. Silloin, jos sairastaa. Silloin, jos ei löydä työtä, jota varten on vuosikausia kouluttautunut tai ei eri syistä pystykään siihen. Silloin tarvitaan armon sanoja ja kokemusta siitä, ettei ole yksin. Jos otamme todesta sen, että Jumala on läsnä jatkuvasti jo maanpäällisessä valtakunnassaan, hän on myös läsnä jokapäiväisen elämän arkisissa kivuissa ja jakaa myös kanssamme ilot.

   En pelkää siis vaarojen matkaa, olemme veisanneet, enkä pelkääkään, silloin kun Jeesus Kristus on matkan johdattaja. Se sanoma, jota näilläkin juhlilla olemme veisanneet, on arvokkainta mitä meillä on. Se sanoma yhdistää kaikkia kristittyjä ympäri maailman eikä kuulu pelkästään jonkin tietyn kristillisen kirkon tai herätysliikkeen piirissä elettäväksi.

   Minä riitän. Sinä riität. Minä kelpaan. Sinä kelpaat. Kelpaamme ja vielä enemmän. Me emme ole yksin.

   Ihmisen perimmäinen arvo on siinä, että hän on Jumalan luoma ja olemassa. Tämä arvo on luovuttamaton ja koskee jokaista. Niin pakolaista, jota kukaan ei haluaisi ottaa vastaan kuin maailman silmissä menestynyttä. Saamme rukoilla, että kristityt, jokainen omalla kohdallaan, voisivat tässä maailmassa elää tätä sanomaa eteenpäin vieden. Voimattomuuden edessä saamme lohduttautua lupauksella siitä, että tässä ei ole kaikki. Mutta jo ennen sitä, sen puolesta voi taistella.

Johanna Rissanen, sosiaalityön opiskelija, Oulu