Jaakko Vilja

   Rauha teille, rakkaat sisarukset. En nyt tahdo täsmentää liian tarkasti, että millaisia sisaruksia meidän ajattelen olevan: ehkä sisarukset Kristuksessa, ehkä syntisisarukset, ehkä sisarukset ihmisyydessä, ruumiin ja ymmärryksen osallisuudessa. Rauhaa yhtä kaikki, meille kaikille, rauhaa vaarojen matkalle.

   Heti rauhantoivotusten jälkeen tahdon tehdä teille kiusallisen henkilökohtaisen tunnustuksen: minä uskon. Uskon Jumalaan ja Jeesukseen ja Jeesuksen ylösnousemukseen, ja moneen muuhunkin ihmeelliseen, tosin en tohdi jatkaa nyt kovin syvälle, etten eksyisi sanojen vietäväksi ja tulisi sanoneeksi jotain, mitä en tarkoita, tai tarkoittaneeksi jotain, minkä jättäisin sanomatta. Mutta tohdin silti sanoa, että uskon. Kas niin, ei se nyt niin kiusallista ollut. Enkä ole varma, oliko se lopulta edes niin kauhean henkilökohtaista.

   Silti heti tämän tunnustuksen jälkeen alan epäröidä: mitä minä puhun; enhän minä tiedä mitään uskosta, saatika Jumalasta. Mutta enpä taida silti perääntyä: sanat ovat kuitenkin sanoja, inhimillisen kommunikaation väline, ja todella, minussa tapahtuu jotain, jolle en tiedä parempaa sanaa kuin usko, ja tuolla uskolla on kohde, jolle en tiedä parempa sanaa kuin Jumala. Ja tämä asia, on juuri se asia, jonka tahdon yrittää kertoa. Siispä kielenkäyttäjän täydellä oikeudella voin sanoa että todella, ystävät, minä uskon, ja se on asia elämässäni, joka ainakin nyt viime vuodet on ollut minulle vapauttava, avartava ja voimia tuova asia.

   Se on mukava sanoa ääneen, koska nuoren elämäni aikana ei ole aina ollut näin, eivätkä nykyäänkään toki kaikki päivät ole minulle samanlaisia uskon suhteen. Ja jos luoja suo, minulla on varmasti edessäni myös monenlaisia aikoja uskon mysteerin äärellä. Ehkäpä jonain päivänä on mukava ajatella: todella, yhteen aikaan minulla oli jopa niin levollinen olo, että kehtasin herättäjäjuhlilla seurapuheessa julkisesti tunnustaa uskovani Jumalaan. Tai ehkäpä tulen muistelemaan tätä puhetta häveten. No, se riski on otettava.

   Samalla toivon voivani sanoa eteenpäin tulevalle, mahdollisesti uskon mahdottomuuden kanssa painivalle itselleni Paavo Ruotsalaisen hengellisen ohjeen. Ukko-Paavo ohjeistaa pimeässä yössä möyrivää syntistä näin: älä siinä hötkyile sinne tänne. Tämä ohje on tullut itselleni tärkeäksi ja todeksi tässä viimeisen noin kymmenen vuoden aikana: älä siinä hötkyile sinne tänne. Siis ihmisen hengellinen tehtävä on olla hötkyilemättä sinne tänne.

   Reilut kymmenen vuotta sitten olin kovasti aktiivinen körttinuorten toiminnassa. Körttiyhteisö oli minulle silloin niin kuin nykyäänkin tärkeä ja rakas, vaikka suhteeni uskon salaisuuteen oli silloin nykyistä huomattavasti kompleksisempi. Aina koulussa ahkeran ja tunnollisen, sääntöorientoituneen puurtajan suoraselkäisyydellä arvelin, että universumi on kysymys, johon ihmisen tehtävä on vastata, ja että Jumala on yksi vastausvaihtoehto. Ja jos vastausvaihtoehdolle ei ole riittävästi tukea, evidenssiä, se on hylättävä. En osannut ympärilläni nähdä kovinkaan vakaita todisteita Jumalan olemassaololle ja siksi tunsin ristiriitaa suhteessani seurakuntaan. Näin siis siitä huolimatta että sen kummemmin perheeni kuin körttiyhteisökään ei tällaista todistustaakkaa päälleni yrittänyt sälyttää. Kyse ei ollut niinkään todistustarpeesta suhteessa toisiin ihmisiin vaan enemmänkin välttämättömästä kysymyksestä suhteessa omaan kristittynä olemiseen: 

miksi olisin kristitty, mitä kristittynä oleminen edes tarkoittaa? Nyt tahtoisin, että voisin sanoa silloiselle itselleni tuon hengellisen ohjeen: älä siinä hötkyile sinne tänne: Jumalan olemassaolo ei riipu sinun uskostasi, eikä sinun uskosi riipu sinun omista teoistasi ja todistuspyrinnöistäsi. Uskon kysymyksen äärellä pysyminen ei vaadi jotain tiettyä vastaamista, tai edes ongelmankäsittelytapaa, vaan pelkästään sitä itseään: uskon kysymyksen äärellä pysymistä.

   Tiedän kyllä, etten olisi osannut ottaa tällaista ohjetta kaikella sen ansaitsemalla painoarvolla; olisin pitänyt sitä pelokkaan ja ahdistuneen ihmisen selittelynä. Enpä tainnut tuolloin edes uskoa kenenkään uskovan Jumalaan ihan kunnolla, ihan tosissaan. Siis kenenkään ihan täysjärkisen ja rehellisen ihminen. Jos olisin aikoinani kuullut tällaisen seurapuheen, jollaista itse juuri nyt pidän, kuullut jonkun puheessaan sanovan: "Minä uskon", olisin varmaankin arvellut hänen valehtelevan, olevan vähän sekaisin tai peloissaan, tai käyttävän sanoja harhaanjohtavasti. Mutta tiedän myös, että kuulin puheita uskosta, sen piilossa olemisesta ja näyttäytymisestä, ja että ne sanat rohkaisivat minua pysymään uskon kysymyksen äärellä. Siksi arvelen, että joskus on tärkeää sanoa se ääneen seurapuheessa, ja siksi sanon myös nyt itse: minä uskon.

   Minulle seurakunta on oleellisesti paikka, jossa usko saa olla ongelma, tai kysymys, keskeinen aihe, englanninkielinen sanoisi issuu, helsinkiläinen, että issue. Seurakunta on se, joka voi kantaa ihmisiä erilaisten vaiheiden yli, se voi uskoa yksilön puolesta ja auttaa ihmistä ottamaan suhteen omaan uskonkokemukseensa. Lopulta saattaa olla, että seurakunta on ainoa paikka, jossa henkilökohtainenkin uskon kokemus saattaa muuttua todellisuudeksi, inhimilliseksi elämäksi, kestäväksi hengitykseksi ja rukoukseksi. Siksi minulle seurakunta on myös se paikka, jossa on lupa olla myös uskomatta, tai uskoa eri tavalla, tai kysyä mitä usko on, uskonko minä, voinko uskoa, tahdonko uskoa, ja onko tahdolla edes mitään tekemistä koko asian kanssa. Ja lopulta seurakunta on myös sopiva paikka oppia keskeyttämään hengellinen puuhastelu, nostamaan kädet ylös, hiljentymään, veisaamaan, käyttämään näitä ihmeellisiä välineitämme siihen, mikä on ihmisen tehtävä: olla hötkyilemättä sinne tänne.

   Luulen, että en ole juurikaan sen enempää tai vähempää sekaisin, rehellinen, hurskas tai viisas kuin reilun kymmenen vuotta sitten olin. Mutta tällainen näkökulmanmuutos minulle on tapahtunut: 

   jonkinlainen hengellinen irtipäästäminen, parantunut kyky olla hötkyilemättä sinne tänne. Enää en ajattele, että universumi olisi kysymys, johon minun pitäis jostain syystä osata antaa vastaukseksi Jumala, vaan että Jumala, minun uskostani riippumaton ikiaikainen Jumala näyttäytyy minulle kysymyksenä, johon en osaa vastata. Jumala on kysymys, jolle minä olen kysymysmerkki.

   Kysymysmerkin ei parane hötkyillä sinne tänne. Mutta kysymysmerkki on myös kovasti lähellä itse kysymystä, aivan siinä kiinni. Kysymysmerkki on kysymyksen merkki, sen kuva. Yksin kysymysmerkki ei ratkaise mitään, mutta kysymyslauseen kantamana se avaa jo monia ovia.

Jaakko Vilja, opettaja, Helsinki