Matti Kemppainen

Vaarojen matkalla

 ” Maa vaarojen virtojen metsien,

  peuran ja karhun ja joutsenen,

  ei ole seutua kauniimpaa,

  kuin ylväs ja ylhäinen Kainuunmaa”

Nämä Kainuunmaan runon sanat, jotka on kirjoittanut Erkki Hyytinen antavat ulkoisen kuvan ja mielenmaiseman meille Kainuussa asuville kuin myös tänne tuleville matkaajille. Tähän runoon on Olli Alanko tehnyt myös hienon sävelmän. Kainuun vaaroilla on helppo hengittää ja niiden lakialueilta näkee kauas, missä vesistöt sekä metsät siintää ja rantamaisemat luo vehreyttä. Kainuu kätkee myös hyvin vahvan hengellisen mielenmaiseman, joka liittyy tukevasti herännäisyyteen. Oma mielenmaisemani on  Paltamon Mieslahdessa Kainuun Opiston naapurissa, ihan viereisessä talossa. Varhaisimpia muistoja ovat pyhäkoulut, ikäseni lapset, mm. Matti Malmivaara, Esa Maunumaa, naapureiden pojat  ja tytöt.

   Kuvaavaa tuolle ajalle oli myös suuri yhteisöllisyys ja suvaitsevaisuus.  Mieslahteen tuli sodan jälkeen evakkoina  Karjalasta perheitä, jotka pääosin olivat ortodokseja. Me lapset saimme osallistuimme mm. yhteisiin pyhäkouluihin. Saimme jo silloin oppia monikulttuurisuuteen ja suvaisevuuteen.

   Kun sitten tuli ikää vähän enemmän, kävin kansanopiston. Sieltä alkoi oma ”Vaarojen vaellukseni”. Nyt sitten ollaan täällä luonnonkauniissa Sotkamossa ja mukana näitten Herättäjäjuhlien järjestelyissä. Väliin mahtunut yli puolivuosisataa elämää, johon on sisältynyt sekä iloa mutta myös raskasta surua. Kun sitten omassa selviytymisessä ja kilvoittelussani olen välillä päässyt tasapainoon, tuntuu kuin jokin johdatus on kantanut eteenpäin, vaikka en minä sitä olisi aina ansaninnut.

   Kun aloimme valmistella herättäjäjuhlia Sotkamoon, tuli mietittäväksi ja päätettäväksi mikä on näiden juhlien tunnus. Ainakin oma käsitykseni on, että valinta oli aika luonnollinen ja helppo. Se löytyi Siionin virren 173: 4. säkeestä; ”En pelkää siis vaarojen matkaa”.

   Tätä miettiessäni olen herännyt pohtimaan mitä minun ja meidän yhdessä on pelättävä  ja mitä pelko on ?  Onko se pelko itseämme kohtaan vai onko meidän pelättävä jotain ulkoista uhkaa ja vaaraa, jota nykymedia tuo jatkuvasti koteihimme ajantasaisena tietona.  Näyttää sille, ja on varmasti sitä, että pelkomme kohdistuu näihin ulkoisiin uhkiin, kun ne vielä näyttävät konkreettisesti lähestyvän meitä.

   Onko pelkomme vain sitä, että maatamme ja meitä henkilökohtaisesti uhkaa jokin ulkopuolinen voima ja pahuus. Myös uhkaako normaalia elämäämme pelko joutua rikoksen uhriksi, voimmeko liikkua turvallisesti liikenteessä, uhkaako jokin luonnonilmiö/katastrofi, joudummeko työttämäksi ja kuinka yleensä selviämme tulevaisuudessa. Ja myös se kuinka lapsemme ja tulevat sukupolvemme kykenevät selviytymään. Voivatko he kouluttautua toivomiinsa ammatteihin, saada työtä, jotta voisivat rakentaa itselleen ja perheilleen turvallisen ja paremman  tulevaisuuden. Näitä uhkia ja pelkoja löytyy vielä paljon lisää. Ja kun meillä vielä yksilöinä ja yhteisönä on helppo ulkoistaa niitten torjuminen ottamalla ja ostamalla vakuutuksia ja turvallisuuttamme parantavia välineitä, luotamme siihen ettei meillä ole mitään pelättävää.

Onko sitten mitään pelättävää  jos voimme torjua ulkoiset pelkomme ja vaaramme? Ehkä lopulta meille jokaiselle on tärkeämpi pelätä itse itsellemme aiheuttamia pelkoja ja uhkia, jotka me tahdomme usein sivuuttaa. Kuin myös se, mitä me ajatuksilla ja teoillamme aiheutamme kanssaihmisille, itsellemme ja ympäristöllemme. Näemmekö läheisen itsessämme silloin kun hänellä on vaikeuksia, tai, voinko itse saada lohdutusta ja tukea kun vaikeudet kohtaavat. Ja onko minulla rohkeutta toimia oikein ?

   Mutta mikä meillä on todellinen vaaramme ? Olenko se minä itse ? Meille tahtoo olla olennaisinta se, että emme tahdo emmekä kykene tunnistamaan sisäisiä vaarojamme. Mitä me oman ulkoisen hyvinvointimme eteen teemme ja miten toimimme. Onko oma ahneutemme sekä itsekkyytemme viemässä pois jotain hyvää kanssaihmisiltämme ja yleensä toisilta. Ajattelemmeko heistä hyvää ja toimimme ja sen mukaisesti. Rakastammeko heitä riittävästi. Huomioimmeko ja kohtelemmeko heitä niinkuin haluamme meitä itseämme kohdeltavan.

   Herää myös kysymys, onko meidän vain kierrettävä vaarat ja synnit, vai onko ne meidän kohdattava ja taisteltava niitä vastaan ? Miten voitamme synnin ja pahuuden itsessämme ? Viime vuosina olen usein verrannut omaa elämääni 3000 metrin estejuoksuun. Nuorena oman voiman tunnossani ja korskeudessani esteiden ylitäminen tuntui kevyeltä ja helpolta. Matkan jatkuessa esteiden ylittäminenn on tullut yhä vaikeammaksi. On tehnyt kipeää kun olen kolhinut itseäni puomi- ja vesiesteellä. Tulee tunne pääsenköhän perille ?

   Osaanko ja kykenenkö hakemaan ratkaisuja omassa kilvoittelussani ?  Mitä meidän tulee tehdä ja miten toimia itseämme ja läheisiämme kohtaan elämässämme, jotta me täyttäisimme Kristuksen lain? Pelkäämmekö rakastaa Jumalaamme ja Vapahtajaamme yli yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme ?

   Vastaukset näihin kysymyksiin ovat kuitenkin yksinkertaiset ja selvät. Meille on annettu tie jota voimme  turvallisesti kulkea. On omasta tahdosta ja rohkeudestamme kiinni haluammeko seurata sitä tietä. Meille on annettu  portti joka on avoin syntikuormasta ja taakastamme kun vain kykenemme niistä luopumaan ja anomaan armoa. Se on tie jota ei tarvitse yksin kulkea.  Meidän itse ei tule sitä sulkea sitä porttia joka johtaa tälle tielle ja joka on lunastettu meille avoimeksi.

Meidän tulisi kyetä käymään keskustelua ja vuoropuhelua Jumalan kanssa niin hyvistä kuin huonoistakin teoistamme. Pyytämään anteeksi antoa ja armahdusta. Meidän tulisi tuntea Jumalan läsnäolo itsessämme ja ympärillämme. Emme selviä jos emme osaa pyytää ja rukoilla uskoa, toivoa ja rohkeutta ylhäältä. Mieleen tulee Raamatun kertomus tuhlaajapojasta. Kuinka voin tuhlaajapoikana palata Isän kotiin? 

   Olen myös viime aikoina pohtinut myös sitä mitä saan matkaevääkseni täältä Sotkamosta ? Onko se vain sitä, että olen ollut mukana ja ehkä tavannut tuttujani joita ehkä harvoin tapaan. Tuntuu aika ulkokullaiselta? Toivon mukaan saakoon jokainen meistä matkaevääksemme ruokouksen voiman selvitä elämässämme eteemme tulevista vaikeuksista. Mutta myös nöyrän kiitoksen kaikesta siitä hyvästä mitä olemme kokeneet ja kohdanneet ja mitä tulemme kohtaamaan.

Antakoon Isämme Taivaasa poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta meille jokaiselle uskoa pelastukseen, armoon ja Pyhän Hengen läsnäoloon.

Matti Kemppainen, eläkeläinen, Hyrynsalmi