Juhana Mäntymaa

Lataa puhe pdf-muodossa.

Kalliit ystävät,

jälleen ovat yhdet juhlat siirtyneet ehtoopuolelle ja toivottavasti olette samaa mieltä kanssani siitä, että Tampere on ollut hyvä paikka juhlia. Haluan henkilökohtaisesti kiittää kaikki talkoolaisia, jotka ovat tänäkin vuonna juhlat mahdollistaneet. Itse ehdin asua täällä Tampereella kaksikymmentä vuotta, ja näille ympäröiville kulmille liittyykin paljon rakkaita lapsuudenmuistoja, ystäviä ja tapahtumia. Juhlia tänne Manseen olen kaivannut jo pitkään. Muistan kysyneeni herättäjäjuhlilta palatessa, tuskastuneena autossa istumiseen, että “Miksi herättäjäjuhlat eivät voisi olla Tampereella?” Näköjään joku kuuli vanhempieni lisäksi toiveeni.

Ystävät, osaatteko vastata kysymykseen “Uskotko Jumalaan?”

Onko teillä jotain valmista vastausta? Tuleeko se apteekin hyllyltä, kuin opeteltuna, vai väistättekö kenties kysymyksen täysin? Tai ehkä teille tulee vastaus yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen? Itse en osaa vastata tuohon kysymykseen. Kuinka voisinkaan tiivistää kysyjälle 25 vuoden pohdinnan kaikkine eri vaiheineen. Saatikka että tietäisin, mitä kysyjä kysymyksellä tarkoittaa. Mitä tarkoittaa Usko? Mitä tarkoittaa Jumala?

Suhtautumiseni identiteettiini kristittynä on ollut jo pitkään todella vaikea. Vaikka en ole tiedemies, olen tieteiden mies. Uskon, että minua älykkäämmät ihmiset ovat vuosisatojen saatossa hitaasti tieteen metodein löytäneet vastaukset luonnon ilmiöihin ja ympärillämme olevaan todellisuuteen. Uskon, että todisteet eläinten evoluutiosta ovat kiistattomat ja että maailmankaikkeus sai alkunsa äärimmäisen pienestä ja tiiviistä pisteestä, joka laajentui ympäröiväksi universumiksemme 13.7 miljardia vuotta sitten. Tai että ihminen on, muiden eläinten joukossa, miljardien vuosien saatossa kehittynyt olento, joka sai alkunsa alkuaineiden välisistä kemiallisista prosesseista. Entäs sitten? Pitäisikö tämän tarkoittaa jotain uskon kannalta?

Koska toisaalta, koen syvää onnellisuutta veisatessani teidän kaikkien kanssa seurapenkissä. Saan rauhaa siitä ajatuksesta, että keskuudestamme jo poistuneilla on edessään jotain muutakin kuin maatuminen. Olen nähnyt omin silmin sisäänpäin kääntyneen ja ahdistuneen nuoren murtautuvan ulos kuorestaan rippikoulussa tai yksinäisen ihmisen saaneen lohtua rukouksesta. Ovatko mitkään näistä epäaitoja kokemuksia? Tai jotenkin todellisuuden ulkopuolella? Eivät tietenkään. Minulle uskonto ja tiede puhuvat täysin eri asioista. Tieteellinen totuus kertoo, miten ja miksi asiat ovat niin kuin ovat, kun taas uskonnollinen totuus vastaa kysymyksiin “Miten olla?” ja ennen kaikkea “Miksi olla?”

Olen aina arvostanut tietoa ja inhonnut omaa tietämättömyyttäni. Pienempänä minun oli liki mahdotonta myöntää, että en tiennyt jotain asiaa. Jos koulussa kysyttiin jokin kysymys, johon en tiennyt vastausta, keksin uskottavan vastauksen. Nykyään näitä taidetaan kutsua vaihtoehtoisiksi faktoiksi. 90-luvulla vielä valheiksi. Pelkäsin omien tietojeni rajoja niin paljon, että mieluummin keksin valheen kuin myönsin oman tietämättömyyteni. Joten mitä tapahtuu, kun tällaiseltä ihmiseltä kysytään yksi perustavanlaatuisimmista kysymyksistä? Onko Jumala olemassa? Uskotko Jumalaan? Rippikoulussa jouduin ensimmäistä kertaa painimaan sen faktan kanssa, että minulla ei ollut vastauksia. Olen katsonut lukemattomia videoita, joissa älykkäät ihmiset joutuvat pitkien väittelyiden jälkeen vain myöntämään, että myös heidän tietonsa ovat tässä asiassa riittämättömät.

Joten miten vastaan kysymykseen “Uskotko Jumalaan?”. Niinä päivinä, kun uskoni Jumalaan on vaikea ja kristittynä olo raskasta, on helpottavaa sanoa olevansa körtti, herännyt. Herännyt omaan vajavaisuuteensa ja heikkouteen. Myöntää rohkeasti, että omalla tiedolla ja uskolla on rajat, joiden ylittämiseen ei ole voimia tai kykyä. Ja siitä huolimatta toivoa jotain meitä kaikkia suurempaa, nöyrästi, keskittyen omaan itseensä eikä nostaen itsestään tuomaria muiden ylle.

Lähellesi ikävöin.

Herättäjäjuhlien tunnuslauseessa on kaksi tärkeää ajatusta, jotka kiteyttävät uskoni. Ensinnäkin, ikävöidä voi vain jotain, mitä ei ole tai minkä on jo menettänyt, ja toiseksi lähelle voi kaivata vain silloin, jos on jostain kaukana.

Hyvät ystävät,

tämän meille kaikille niin rakkaan liikkeen vahvuus on juuri siinä, että niinä hetkinä, kun Jumalaan uskominen tuntuu järjettömältä ja omat voimat eivät riitä, on silti lupa kurotella kohti taivasta. Perille ei tarvitse päästä, siihen ei kenelläkään meistä ole voimia. Yksin ei tarvitse kulkea. Ja lähelle voi aina ikävöidä.