Emilia Karhu

Hyvää huomenta ystävät kentällä ja radion tai nettiradion äärellä!

Aamulla ensimmäiseksi ihmisen olisi hyvä kuulla toivon ja rohkaisun sanoja. Kun lähdin pohtimaan tätä puhetta, ajatukseni kuitenkin hiipivät elämän aamuun ja siihen, miten erilaiset eväät saamme kotoa matkallemme. Elämä ei ole tässä asiassa reilu eikä tasapuolinen. Juhliemme tunnus ’En pelkää vaarojen matkaa’ ei ole totta läheskään kaikille.

Jotkut toki saavat kotoa evääksi luottamuksen sekä itseensä että elämän kantavaan voimaan. Toisten kasvualustana ovat kuitenkin pelko, turvattomuus ja mielivalta. Suurimmalla osalla meistä lapsuuden henkinen maisema on jostakin tuolta väliltä. Oletko sinä oppinut enemmän pelkäämään pahinta vai luottamaan siihen, että asiat järjestyvät? Onko sinun elämäsi täynnä huolta ja murhetta vai enemmänkin uskon, toivon ja luottamuksen kyllästämää?

Jos olemme huolestuneiden ja kovia kokeneiden vanhempien lapsia, meidän on syytä olla itsellemme armollisia. Huolestuneisuus tuppaa tarttumaan. Toisaalta: vaikka lapsuus vaikuttaa meissä monella tavalla, koko elämäämme se ei määritä, ei hyvässä eikä pahassa. Aikuisina meillä on vastuu omista tunteistamme ja omasta toiminnastamme. Aikuisina meillä on valta ja velvollisuus katkoa myös sukupolvien yli jatkuneita ongelmaketjuja.

Ihmisen perusturvallisuus voi horjua missä tahansa elämänvaiheessa, jos hän joutuu liian koville. Vaikka lapsuuden eväät olisivat riittävän hyvät, voi usko elämään, Jumalaan ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin kuolla liian vaikeassa elämäntilanteessa. Tuolloin pelko voi olla äärimmäisen terve ja elämää suojeleva tunne. Pelko voi toki myös jähmettää paikalleen ja estää tekemästä järkeviä ratkaisuja. Mutta äärimmäisimmillään pelko voi myös saada ihmisen tajuamaan, että näin ei voi jatkua. Pelko voi pakottaa muutokseen, elämää suojelevaan muutokseen. Pelko voi pakottaa ihmisen tekemään elämässään hurjan hypyn, josta seuraa lopulta hyvää.

Usein mietin, että olisinpa riittävän ajoissa sisäistänyt sen Raamatun sanan, jonka mukaan rakkaudessa ei ole pelkoa. Miten paljolta olisin välttynytkään elämässäni, jos olisin tuon ymmärtänyt! Toki oikeaankin rakkauteen liittyy menettämisenpelkoa. Mutta jos ihminen joutuu omassa kodissaan tai parisuhteessaan elämään pelossa, silloin kyse ei ole rakkaudesta. Kyse on jostakin muusta. Oikeassa rakkaudessa ihmisen ei tarvitse pelätä toista ihmistä. Oikeassa rakkaudessa jokaisella on tilaa ja oikeus olla oma itsensä, hengittää vapaasti, sanoa ajatuksensa ääneen ja kuunnella omaa maalaisjärkeään. Hänen ei tarvitse olla jatkuvasti valppaana, varuillaan ja pelätä toisen reaktioita.

Haluan uskoa myös Jumalaan, joka on Rakkaus. Haluan uskoa Jumalaan, jota ei pohjimmiltaan tarvitse pelätä. Haluan uskoa Jumalaan, jolle kukaan tai mikään ei lopulta ole uhka, koska Rakkaus voittaa kaiken pelon ja kaiken epätäydellisyyden. Haluan uskoa Jumalaan, jonka Rakkaus sulkee Kristuksessa sisäänsä kaiken epäuskoni ja epätoivoni, kaikki pelkoni ja kaikki puutteeni. Haluan uskoa Jumalaan, jolle jokainen ihminen – aivan jokainen – on rakas lapsi, riippumatta siitä mitä ihminen Jumalasta ymmärtää tai voiko ihminen häneen uskoa.

Kun itse kamppailin elämäni suurimpien ongelmien kanssa, enkä nähnyt mitään toivoa tai ulospääsyä, eräs ystäväni sanoi minulle rauhallisesti, että häntä lohduttaa se, että Jumala näkee. Jumala näkee kaikki ihmiset kaikissa niissä tilanteissa, joissa he kamppailevat. Ystävä ei yrittänyt selittää pois tuskaani, epätoivoani tai kokemustani siitä, että elämä on täysin kohtuutonta ja mieltä vailla. Ystävä ei yrittänyt väittää, että Jumala tulee ja pelastaa minut siitä tuskasta, minkä keskellä elin. Hän ainoastaan sanoi, että Jumala näkee jokaisen, Jumala näkee myös minut.

Siinä viestissä oli jotakin omituista kantavaa voimaa. Mikään muu hengellinen lohdutus ei olisi mennyt minulle silloin läpi. En olisi kestänyt kuulla lässytystä rakastavasta Jumalasta, enkä varsinkaan kehotusta rukoilla tai uskoa enemmän. Jos on kaikkensa yrittänyt, ja yrittänyt olla yrittämättä, ja silti kaikki vain menee koko ajan hullummaksi, tulee tunne kuin seisoisi mustan pyörteen päällä. Pyörre on juuri imaisemassa sinut sisuksiinsa, kohti pimeää ja mustaa kuilua, josta ei enää olisi paluuta. Tässä hetkessä kuulin koruttomat sanat: Jumala näkee. Ja minä hyppäsin sivuun, hyppäsin pois pyörteen imusta.

Voisiko tämän aamun lohdun ja rohkaisun sana myös sinulle olla: Jumala näkee. Hän näkee sinut ja tilanteesi kokonaisvaltaisesti. Hänen katseensa voi olla sinulle se turva, jonka varassa hyppäät pois oman elämäsi tuhonkuilusta ja pääset hengittämään vihdoin vapaasti.

Herramme Jeesuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi.