Helena Ahonen

Hyvät ystävät Sotkamon herättäjäjuhlilla!

   Tuon terveiset Kainuun Opistolta, Paltamon Mieslahdesta. Kainuun Opisto on ollut yksi monista herännäisyyden maamerkeistä Kainuussa jo lähes sadan vuoden ajan. Teidän kuulijoiden joukossa on monta Kainuun Opiston entistä opiskelijaa ja työntekijää, monta opiston tapahtumiin osallistujaa. Mukava tevehtiä teitä näillä Sotkamon herättäjäjuhlilla.

   Viime syyslomalla minulla oli vieraanani 24- vuotias nuori opiskelija pääkaupunkiseudulta. Viikon aikana ehdimme muistella hänen lapsuusaikojaan, pohtia tulevia, keskustella monista nuoren miehen elämään liittyvistä kiperistä kysymyksistä, vaihtaa autooni talvirenkaat ja kääntää Viekijärven rannassa oleva vene talviteloilleen. Sunnuntai- iltapäivällä saatoin sitten vieraani Kajaanin asemalle. Ennen junan tuloa hän otti minua kaulasta kiinni ja  sanoi: " Helena, anna anteeksi, jos olen tämän viikon aikana loukannut sinua tai puhunut jotain sopimatonta".  Tarkkaavainen kuulija varmaan nyt pohtii mihin herätysliikkeeseen nuori vieraani mahtaa kuulua. Ja ihan oikein, niin todellakin voisi olla. Kun sisareni ja minä kouluaikoinamme 1970- luvulla lähdimme lomalta Porin Mammalastamme, pyysi isoäitini meiltä usein anteeksi " huonoa esimerkkiä, heikkoa uskoa ja kärsimättömiä sanoja". Minun nuori vieraani ei kuitenkaan ole körtti eikä laestadiolainenkaan. Hän on Kabulissa syntynyt, islamilaisen kodin kasvatti, jolle on kotona opetettu anteeksipyytämisen ja - antamisen merkitys.

   On hätkähdyttävää kerta toisensa jälkeen todeta kuinka samanlaisia me ihmiset olemme, erilaisista uskonnollisista traditioistamme huolimatta.

   Vietimme Kajaanissa uskontojen yhteisymmärrysviikkoa kuluvan vuoden helmikuussa. Uskontojen yhteisymmärrysviikkoa vietetään maailmanlaajuisesti ja tänä vuonna se sattui muutaman viikon Pariisin lehtitaloon kohdistetun tuhoisan pommi- iskun jälkeen. Erilaiset mielenosoitukset, huolen- ja vihan ilmaukset kuuluivat tuolloin jokaiseen uutislähetykseen. Meillä Kainuussa Yhteisymmärrysviikkoa olivat järjestämässä luterilainen ja ortodoksinen seurakunta , islamilainen yhdyskunta, kansalaisjärjestöjä ja koulujen ihmisiä , Kainuun Opisto mukaan lukien. Kokoonnuimme etukäteen useamman kerran ja olimme varautuneet vastaamaan kiivaisiin kysymyksiin maailman rauhan mahdottomuudesta, sananvapaudesta ja uskontojen syyllisyydestä ihmisten väliseen vihanpitoon. Kajaanin lukiolaiset olivat laatineet panelisteillemme kysymykset. Nuorten ensimmäinen kysymys yllätti meidät kaikki. Mikä on elämän tarkoitus? he halusivat tietää; Mikä on elämän tarkoitus sinun vakaumuksesi mukaan? Aivan mielettömän tärkeä muistutus siitä, että jokainen meistä elää täällä vain kerran omaa ainutkertaista elämäänsä! Saimme panelisteilta viisaita vastauksia:

- elämän tarkoitus on elämä itse

- elämän tarkoitus on etsiä elämän tarkoitusta

- elämän tarkoitus on ylistää Jumalaa ja tehdä hyvää toisille ihmisille sekä huolehtia yhteiskunnasta ja luonnosta niin, että seuraavienkin sukupolvien on hyvä elää.

- elämän tarkoitus on rakkaus. Ei mikä tahansa rakkaus, vaan rakkaus ristin kautta.

   Mikä voisi olla minun elämäni tarkoitus? Joskus on ollut aika, joilloin tämä kysymys on ollut mielessäni aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Kun sitten kädet täyttyivät työstä ja syli lapsista tuntui, ettei elämän tarkoitusta tarvinut kysyä, se vain oli, tässä ja nyt. Narulle ripustettavissa pyykeissä, lasten kanssa käytävissä keskusteluissa, kansanopisto- opiskelijoiden elämän jakamisessa. Entä nyt kun työhön on jo parin vuosikymmenen kokemus ja rutiini, eivätkä lapsetkaan tarvise minua päivittäin? Vieläkö minun elämälläni on joku tarkoitus? Usein puhutaan, herännäisyydessä varsinkin, joka ainoan ihmisen  jakamattomasta ihmisarvosta, jokaisen elämän merkityksestä. Kuulostaa hyvältä ja ihan helpolta uskoa silloin, kun oma elämä tuntuu ainutlaatuisen tärkeältä ja ympärillä olevat ihmiset ovat samassa kiihkeässä sykkeessä mukana. Entä sitten kun työ on tehty, tai työ vain yksinkertaisesti loppuu? Tai kun ruumiilliset tai henkiset voimat vähenevät tai kipu ottaa yliotteen niin, ettei edes itse oikein kestä itseään? Kun ihmisiä ympärilläsi ei vain enää ole? Onko minun elämälläni tarkoitus vielä silloinkin, kun olen vanha, sairas ja yksinäinen?

   Sain äidiltäni viime syksynä Martin Lutherin kirjoittaman kirjan : Mannaa Jumalan lapsille. Kirja lienee protestanttisen kirjallisuuden klassikko? Kirjassa on pieni Lutherin kirjoittama teksti jokaiselle päivälle. Maaliskuun kahdeksantenatoista luki: "sellaistahan tämä ihmisen elämä on: me kuljemme täällä uskosta uskoon, rististä ristiin , rakkaudesta rakkauteen. "Ajatus elämästä prosessina, josta itse asiassa valmista ei tule, tuntui hyvin totuudenmukaiselta. En epäile lainkaan etteikö ristiä riitä elämän jokaiselle päivälle. Kumpa riittäisi myös uskoa ja rakkautta!

   Kristillisen taiteen kestosuosikki on Neitsyt Maria Jeesuksen  kanssa. Lapsena mietin, kuinka paljon Maria muistuttikaan äitiäni, joka on maailman kaunein nainen. Omien lasteni synnyttyä äitiään katseleva Jeesuslapsi herätti kysymyksen äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Monessa maalauksessa ja veistoksessa Maria katsoo ohi, ei suoraan Jeesuksen  silmiin. Miksi niin? Mitä pakolaisäiti Maria miettii, mihin hän oikein katsoo?  Aivan erityisen pienen poikansa elämän tarkoitusta vai oman elämänsä tarkoitusta Jeesuslapsen äitinä? Kaikista alttaritauluista minulle läheisin on Eino Härkösen maalama ristiinnaulitun kuva Lieksan kristillisen opiston kirkkosalissa. Kuvassa, ristin juurella seisova Maria, jonka mallina oli taitelija Härkösen vaimo,  suorastaan takertuu poikansa ristiin.  Jotenkin tunnistan itsessäni tuon ristiin takertumisen. Sen, ettei tuskasta ja vaikeuksista uskalla päästää irti, ei uskalla tai jaksa siirtyi elämässä eteenpäin. Tai kristillisellä kielellä ilmaistuna ei uskalla siirtyä pitkäperjantaista pääsiäisaamun vapauttavaan iloon. Niin Maria kuitenkin teki. Ei varmaankaan omin voimin, mutta Jumalan armosta. Kainuun Opiston ruokasalissa kohtaan päivittäin äitejä, jotka pakomatkallaan ovat menettäneet lapsensa joko lopullisesti tai joutuvat olemaan heistä erossa useiden vuosien ajan. Jollakin käsittämättömällä voimalla hekin jatkavat uuden kielen ja oudon yhteiskunnan keskellä, selviävät päivästä toiseen.

   Ehkä minun henkilökohtainen elämäni ei olekaan keskeisintä, kun mietin elämän tarkoitusta. Tässä olen, yksi seitsemästä miljardista, eikä tämä maailma suinkaan ole valmis. Meillä ihmisillä on vastuu tästä maailmasta, kaikista tähän maailmaan syntyneistä ihmisistä. Ja aivan erityinen vastuu meillä suomalaisilla on toinen toisistamme ja niistä ihmisistä, jotka asuvat täällä meidän kanssamme. Olenko minä valmis antamaan toisen ihokkaani sitä tarvitsevalla Jeesuksen neuvon mukaan? Onko kukaan muukaan? Tiedän, ettei ole oikein paeta näitä meidän aikamme ongelmia kuvittelemalla, että joku toinen tekee vaikeat asiat minun puolestani. Meidän on itse tehtävä parhaamme, on taisteltava paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Lapsesta asti minulle on opetettu, että Jumala antaa hyvän lopulta voittaa ja siihen toivoon minä takerrun, tapahtuu Välimerellä tai jossain muualla mitä tahansa.

   On lohdullista ajatella, että jossakin on toinen , parempi todellisuus. Sellainen, jossa kenenkään ei tarvitse enää paeta, ketään ei osoiteta sormella ihonvärin tai minkään muunkaan vuoksi. Todellisuus, jossa perheenjäsenten ei enää tarvitse joutua eroon toisistaan. Todellisuus, jota lapsuuteni saarnaajat kuvasivat sanoen; siellä missä vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.

Helena Ahonen, Kainuun Opiston rehtori, Paltamo