Arja Majuri

Puhe pdf-muodossa.

lauantai 2.7.2022
aamuseurat klo 8.30
Arja Majuri

Syntymäkaupunkiani Joensuuta halkoo Pielisjoki. Koulumatkalla Tyttölyseoon se oli ylitettävä kaupungin ainoaa siltaa, Suvantosiltaa pitkin. Talvella kostea höyry nousi virtakohdalla ja kovalla pakkasella polkupyörän polkimet jäätyivät kiinni. Perille oli päästävä, sillä koulun ovet suljettiin tasan klo 8. Ne avattiin vasta aamuhartauden jälkeen, jotta myöhästyneet pääsivät sisään.

Eräänä päivänä olin koulun oveen liimannut Teinilehdestä tarran: ”Käy sisään, päivä on muutenkin pilalla.” Liitutaulu sai tarran: ”Ole hiljaa, oppilaat nukkuvat”. Mutta jumppamaikan auton ikkunassa tarra ”Tiikeri tankissa, aasi ratissa” sai koulun kuohumaan. Kuka on tarrojen takana.

Tällaisia muistoja nousi mieleen kuukausi sitten vietetyssä tyttölyseon riemuylioppilaiden juhlassa. Kyyneleet nousivat silmiini, kun juhlakulkueessa näin Siiri-äitini ompelemat tyttölyseon ja poikalyseon liput. Vuodet ovat vierineet, mutta äidin käden jälki taitavissa pistoissa oli viesti lapsuudesta.

Siiri-äidillä oli tapana laulaa hengellisiä lauluja tehdessään käsitöitä. Kun tulin koulusta kotiin, lumiset huopatossut ja koulureppu oli jätettävä keittiön lattialle hellan eteen kuivumaan. Kamarista kuului veisuu:

Pauhatkoonpa elon meri, purten kestää sen. Riittävä on pyhä veri, epäile sit en.

Joskus ihmettelin, kun äiti itki ja lauloi. Mutta tunnelma oli levollinen. Ehkä hän muisteli menneitä tai ikävöi edesmenneitä rakkaitaan. Hän sai lohdutusta veisuusta. Laulu siivitti tunteen pienen tytön mieleen. On jotakin pysyvää, rakastavaa, armollista, josta voi päästä osalliseksi. Lohduton saa lohdutuksen.

Purtenani onpi armo, armo ikuinen. Särje sit ei meren tarmo, vaikka vihainen.

Kohtasin Tyttölyseon rehtorin koulun 150-vuotisjuhlassa joitain vuosia sitten. Ihmeekseni hän tunnisti minut ja kertoi, että oli katunut rangaistustani kaikki nämä vuodet. Sain nimittäin kahden tunnin jälki-istunnon tarrojen liimaamisesta. Lohdutin häntä ja sanoin: voi harmi, hyvä rehtori. Mutta nyt minä voin antaa teille synninpäästön. Minusta tuli nimittäin pappi. Hän katsoi minua pitkään ja tokaisi: ei olisi uskonut.

Tällä kertaa herättäjäjuhlilla on erilainen käsityönäyttely. Se on Areenan toisessa kerroksessa kahvilatilassa. Naiset ovat kautta aikain ommelleet, merkanneet, kutoneet, neuloneet, nyplänneet ja solmineet. Monissa seurakunnissa elää vanha ompeluseuraperinne. Ne ovat nykyisin ompelupiiri, Toimentupa, Solmuista silmukoiksi -ryhmä, äititeresapeittokerho ja miehille puuvenekerho jne.

Körttiperinteeseen kuuluu olennaisesti käden taidot, joita on opetettu körttiopitoissa. Naisten ja miesten körttipuvut tehtiin itse ja niitä arvostettiin. Ne kestivät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Nykyisin tunnetuimpia tuotteita ovat körttisukat, körttihuivi, körttinen t-paita. Lohtuhuivi on käytössä monessa seurakunnassa. Se annetaan leskeksi jääneelle tai läheiselle omaiselle. Uusinta on joensuulaisten ideoimat lohtusukat.

Koronavuodet toivat neulomisvimman moneen kotiin niin, että kaupoista loppuivat langat. Moni kokee, että käsien toistuva liike, ajatusten metelin vaimeneminen ja omaan maailmaan siirtyminen on meditatiivinen kokemus. Keho rukoilee sanoitta, lohduttava hiljaisuus ympäröi kutojan. Tärkeintä on vain silmukka ja toinen silmukka ja kolmas silmukka……

Vieressäni on Pohjois-Karjalan rajavartioston pienoislippu. Se on Siiri-äidin tekemä 1960-luvulta. Niitä annettiin rajavartioston palveluksesta eläkkeelle jääville vuosikymmenien ajan. Tänä päivänä se muistuttaa meitä rajan rauhallisuuden tärkeydestä. Täällä Karjalan laulumailla, suurilla saloilla ja sinisillä vaaroilla tuntuu epätodelliselta, että maailmalla soditaan, kauheuksia tapahtuu.

Me rukoilemme rauhaa. Me pyydämme viisautta maailman johtajille. Me liitymme körttikansan veisuuseen kuin silmukat kutimissa. Lohtuna toisillemme.

Johtajani itse Herra taivahan ja maan. Hänpä voitti meren kerran, hältä avun saan.