Tietäminen lisää ymmärtämistä

– Sata vuotta myöhemmin seurapenkeissä istuu niin valkoisten kuin punaistenkin jälkeläisiä. Heränneiden piirissä ei ole tehty tilinpitoa noista tapahtumista, huomautti tilaisuuden juontajana toiminut teologian tohtori Ilkka Huhta Itä-Suomen yliopistosta.

Huhtikuussa 2018 nuoret körttipojat lähtivät Lapualta Karhunmäen opistolta eteläpohjalaisten valkoisten joukossa osallistumaan Tampereen taisteluihin.

– Heränneet eivät vuonna 1918 valloittaneet Tamperetta – ainakaan yksin – eivätkä tee sitä nytkään, siltasi Huhta.

Hän kertasi myös heränneiden historiaa 1800-luvun maailmankieltäjistä ja muutoksia voimakkaasti vastustavasta porukasta nykypäivän avarakatseiseen väkeen.

– Sata vuotta sitten herännäisyys oli hetkellisesti ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen herätysliike.

Väinö Malmivaaran johtama joukko körttipukuisia sotilaita osallistui Tampereen valtaukseen, eikä sotimaan lähtiessään unohtanut rukoilla. Voitonjumalanpalveluksessa Malmivaara esiintyi sotilaspuvussa ja miekka vyöllä.

Edesottamuksia arvioidaan

Tampereen seurakunnan rooliin sisällissodan aikana keskittynyt TT Voitto Silfverhuth toi elävästi esiin kirkkojen toimimisen turvapaikkana. Ensimmäiset sotapakolaiset tulivat Johanneksen kirkkoon Marianpäivän iltajumalanpalveluksen jälkeen. Seuraavana aamuna pidettiin vielä Aleksanterin kirkossa jumalanpalvelus, mutta pakolaisia alkoi virrata sinnekin.

Pian molemmat kivikirkot ja Luterilainen rukoushuone täyttyivät turvapaikkaa hakevista. He olivat pääasiassa punakaartilaisten vaimoja ja lapsia, ja heitä oli enimmillään Aleksanterin kirkossa noin 750 ja Johanneksen kirkossa reilusti toista tuhatta.

Sotapakolaisten huollosta vastasi seurakunnan taloudenhoitaja. Aleksanterin kirkossa avustivat koko piiritysajan sakastissa asunut vahtimestari, Amurin diakonissa ja Kaupunkilähetyksen vapaaehtoiset. Johanneksen kirkossa sakastiin oli majoittunut lämmittäjä, ja apuna toimivat vahtimestari sekä pelastusarmeijalaiset.

Olot kirkossa olivat tukalat, eivätkä pyrkimykset hiljentää väkeä hartauteen onnistuneet. Iloinenkin tapahtuma ankeuteen mahtui, kun Johanneksen kirkon sakastissa syntyi Rauha-nimen saanut tyttölapsi.

– Tampereen seurakunta mahtui myös siihen yleiskuvaan, jonka tutkimus on luonut papiston asennoitumisesta sisällissotaan ja sen osapuoliin. Vaikka valtaosa papistosta oli mieleltään valkoista, harvat toimivat valkoisten hyväksi aktiivisesti. Niissä rajoissa kuin olot sallivat, papisto pyrki kutsumuksensa ja parhaan kykynsä mukaan hoitamaan niin punaiset kuin valkoisetkin seurakuntalaisensa, Silfverhuth kertoi.

Lopuksi hän siteerasi rovasti Kalle Seppälän Tampereen valtauksen yksivuotisjuhlassa pitämää puhetta, jossa tämä aavisteli tulevan ajan kenties syyttävän valtaa pitäneitä siitä, että he antoivat itsekkyyden, rahanhimon, epärehellisyyden ja armottomuuden sanella menettelytavat.

– Me olemme se ”tuleva aika”, mutta meidänkin edesottamuksiamme jo arvioidaan, Silverhuth muistutti.

Poliittista liikehdintää

Tampereella turhautumiseen oli aikanaan vaikuttanut sekin, että vuonna 1909 kirkkovaltuustoon oli päässyt vain yksi työväenliikkeen edustaja, Silfverhuth vastasi yleisökysymykseen. Sosiaalidemokraateilla kun oli ollut vahva usko onnistumiseen, kunhan lähdetään joukolla liikkeelle.

Taustoja avasi niin ikään dosentti, FT Marko Tikka, joka totesi Lapuan liikkeen olleen myös heränneiden poliittisen liikehdinnän yksi päätepiste.

– Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kirkollinen työ kietoutuivat monien 1900-luvun alkuvuosikymmenten kirkonmiesten toiminnassa yhteen; tästä eivät heränneiden johtohahmot tehneet poikkeusta.

Heränneet olivat paitsi uskonnollinen, myös poliittinen liike, jonka johtohahmot olivat määritelleet jo vuosisadan alussa liikkeen poliittiseksi suunnaksi itsenäisyysaktivismin, Tikka kertoi.

– Sisällissodassa punainen kapinallisuus nähtiin osana jumalattomuuden leviämistä, joten heränneet olivat luonnollisista syistä, jo lähtökohtaisesti valkoisten kannattajia, vaikka itse sotaanlähtöön suhtauduttiin empien.

– Lapuan liikkeen mätäpaiseet olivat erityisesti heränneiden silmissä järkytys. Kansanliikkeen johto oli pettänyt sen kansan.

Vapauksien puolesta

Dosentti, FT Tuomas Hoppu tiesi kertoa, että naisia ajoi taisteluihin työväenaate.

– Naiskaartilaiset olivat jokseenkin tavallisia työväenluokkaisia naisia, hän summasi.

Körttiläiset taistelivat venäläisiä ja ”jumalattomia” punaisia vastaan, kun punaiset naiset vastustivat lahtareita.

– Sekä körtit että naiskaartilaiset taistelivat omanlaisensa vapauden puolesta, heidän taustansa vain olivat hyvin erilaisia.

Jälkeen päin näihin naisiin lyötiin kevytkenkäisen leimaa. 6 prosenttia heistä erosi kirkosta.

Hoppu huomautti myös, että tieto siitä, oliko jokin hauta jo siunattu, oli hataralla pohjalla. Osa papeista siunasi punaisten hautoja salaa, osasta tieto vain hävisi.

– Miksi herännäisseudulla innostuttiin punaorpojen sijoittamisesta ja miksi Pohjanmaalle, kyseli dosentti, FT Mervi Kaarninen.

Erityisesti herännäisalueella katsottiin olevan hyviä koteja, joista löytyivät kodin tunne, puhtaus ja siisteys sekä hyväntahtoinen kasvatus.

– Lapset piti saada pois sieltä, missä ei ollut ruokaa, eikä luotettu koteihin. Isät olivat tehneet syntiä, ja syyllisiä olivat myös äidit, jotka olivat kasvattaneet kapinoimaan lähteneet sukupolvet.

Lastenkoteja ei pystytty perustamaan tarvetta vastaavasti, ja erityisesti pahantapaiset pojat oli hyvä viedä kaupungeista maalle. Lasten siirtäminen oli myös oman aikansa lapsipolitiikkaa. Ovien avaaminen orpolapsille nähtiin pyhänä velvollisuutena, ja sijaiskoteja löytyi yli sijoitettujen määrän.

Tie sovintoon on siis ollut pitkä ja mutkainen, mutta sitä tietä ovat tasoittaneet esimerkiksi kaatuneiden muistopäivän perustaminen, punaisten hautamuistomerkin hyväksyminen, asevelipappien asuminen samoissa korsuissa punaisten poikien kanssa rintamalla, yhteiskunnallinen työ ja rauhantyö, yhteiset tapahtumat – ja aika.

Kuvat ja teksti:
Asta Kettunen