Petri Kauppinen
Hyvä Sotkamon Herättäjäjuhlien aattoseuraväki. Olette kaikki omastani ja Sotkamon kunnan puolesta sydämellisesti tervetulleita Sotkamon Herättäjäjuhlille.
Sotkamon Herättäjuhlien tunnukseksi on valittu ”En pelkää vaarojen matkaa”. Mielestäni tunnuksen valinnassa on onnistuttu erinomaisesti. Olen tätä puhetta tehdessäni mietiskellyt, mitä tuon tunnuksen viesti merkitsee omassa elämässäni, työssäni, läheisieni ja ystävieni elämässä, meidän kaikkien arjessa. Miten ihminen kohtaa elämässään eteen tulevat vaikeudet ja miten niistä selviydytään? Valittu tunnus ja sen sisältämä viesti on erityisen ajankohtainen meille kaikille juuri nyt.
Sotkamon kunta on tunnettu vahvana kehittäjänä. Kunnan kehittämisvoima kumpuaa yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyys tarkoittaa muun muassa meille kaikille yhteisten asioiden hoitamista siten, että yhteinen tulevaisuus on turvattu, elinvoima taattu ja tarpeelliset peruspalvelut kaikkien saatavilla ja kunnossa. Koko Kainuu tunnetaan ympäri Suomen – jos ei muusta niin Nälkämään laulusta – jonka sanoista kumpuaa vahvojen yksilöiden peräänantamattomuus ja näin muodostuvan yhteisön vahva viesti paremmasta tulevaisuudesta. ”Meidän on uudesta luotava maa”. Tällaista viestiä tarvitsee koko Suomi juuri nyt.
Yhteisö, jolla ei ole yhteistä päämäärää on menettänyt ison osan yhteisöllisyyttään. Samoin sellainen yhteisö, jonka päämäärät muuttuvat tai niitä muutetaan liian herkästi eteen tulevien tilanteiden mukaan. Niillä ihmisillä, joilla on vastuu yhteisön johtamisesta – suunnan näyttämisestä – ei ole varaa hötkyillä epäolennaisten asioiden perässä. Tärkein tehtävä on osoittaa, että yhteisön yhdessä sopimat perusarvot ja pelisäännöt ovat sellaisia, joiden varaan jokainen yksilö tai yhteisön jäsen voi rakentaa omaa elämäänsä ja tulevaisuutensa luottaen siihen, että aito yhteisön tuki on olemassa ja hänen käytettävissään. Jokainen meistä haluaa varmasti tuntea kuuluvansa johonkin – olevansa osa isompaa kokonaisuutta. Tämä on olennainen osa olemassaoloamme – osa identiteettiämme.
Koko Suomi on vaikeiden haasteiden edessä. Julkisen talouden kestävyysvaje, keskustelu meille tarpeellisten palvelujen järjestämis- ja tuottamistavoista, työttömyyden haasteet, syrjäytymisen lisääntyminen, väestön ikääntymiseen liittyvät haasteet, sosiaali- ja terveydenhuollon kysymykset, ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen. Tässä vain muutamia otsikoita, jotka puhututtavat sekä valtion että kuntien tasolla. Miten me pystymme huolehtimaan asioista siten, että kaikilla meillä asiat olisivat parhaalla mahdollisella tavalla kunnossa? Keskustelu tiivistyy jossain määrin siihen kysmykseen, mikä osa tästä on meidän jokaisen omalla vastuulla, minkä osan kantaa läheisemme ja mikä osa kuuluu sitten yhteisöllisyyden ja yhteisesti hoidettavien asioiden piiriin.
En pelkää vaarojen matkaa. Tässä lauseessa tiivistyy mielestäni kaikki edellä mainittu. Olenko itse riittävän vahva kohtamaan kaikki elämän riskit, uhat ja vaarat? Tarvitsenko siihen läheisteni tukea? Onko läheisilläni oikea kuva avun tarpeesta? Onko asiasta keskusteltu riittävästi? Olenko itse huolehtinut siitä, että tukiverkostoni on kunnossa ja tietoinen tilanteestani? Onko oikein, että odotan vain järjestelmän tai systeemin huomaavan että minulla on hätä tai vaara uhkaa. Olisiko niin, että vastuu avun pyytämisestä on kuitenkin sitä tarvitsevalla? Avun tuputtamista ei monikaan meistä pidä suotavana, mutta jos avun pyyntö on rehellinen ja nöyrä, tuskin kukaan meistä kieltäytyy toista auttamasta.
Toimiessani itse julkisen vallan huipulla tai sen käyttäjänä, valmistellessani asioita luottamushenkilöden päätettäväksi, joudun syvällisesti perehtymään yksittäisen asian taustalla oleviin tekijöihin. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Ja muutokset juuri tällä hetkellä ovat erityisen nopeita. Emme elä jossain Euroopan syrjäisessä kolkassa vaan olemme osa monimutkaista maailmanlaajuista systeemiä, jossa asioilla on monimutkaisia keskinäisiä vaikutussuhteita eikä mikään ole enää itsestään selvää. Meillä julkisen vallan käyttäjillä on iso vastuu siitä, että pystymme pitämään kaikki kuntalaiset – lähimmäiset – mukana tässä ajassa ja varmistamaan, että ihmisten ei tarvitse pelätä elämän edessä olevia uhkia ja vaaroja.
Myös kirkolla on isot haasteet edessä. Seurakuntayhteisöjen arvopohja kyseenalaistetaan helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Sellainen kirkko, jonka sakramentit ja sisäinen yhtenäisyys asetetaan kyseenalaiseksi, joutuu uudesti perustelemaan lähtökohtansa ja voittamaan seurakuntalaisten luottamuksen. Usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Uskoa ääritapauksessa väkivaltaisesti ohjailemalla ei yhteisöllisyyttä voida koskaan aidosti saavuttaa. Kysymys on tarjoomasta ja tarjooman hyväksymisestä. Onko kirkolla tarpeeksi eväitä tarjota ihmisille näiden tarvitsemaa turvaa? Keskustelin asiasta muutaman asiantuntevan ystäväni kanssa. Tulimme näissä keskusteluissa yhteiseen johtopäättelyyn, jonka mukaan sellainen yhteisö joka hakee perusteet ajattelulleen aina kulloinkin ympäröivässä maailmassa vallitsevasta keskustelusta ei ole vahva. Valtio, kunta tai kirkko. Mikään näistä ei saa unohtaa oma arvopohjaansa ja perustetäväänsä.
Hyvä seuraväki. Vaikka tilanne tuntuu kaikinpuolin haastavalta on syytä sanoa lohdutukseksi, että meillä Suomessa asiat kuitenkin ovat hyvin. Jopa paremmin kuin koskaan ennen. On totta, että suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaavat monet vaarat. Mutta olkaamme luottavaisia ja uskokaamme yhteiseen hyvään. Uskotaan lähimmäiseen ja siihen yhteisöllisyyteen, jonka turvin voimme hiljaa sisimmässämme todeta todeksi seurojen tunnuksen: En pelkää vaarojen matkaa.
Petri Kauppinen, kunnanjohtaja, Sotkamo
