Pohdiskelijoiden liike

Aito körtti kokee itsensä aina vähän ulkopuoliseksi.

 

Keväisenä perjantai-iltapäivänä 29-vuotias teologian opiskelija Aino Malmi on kattanut Helsingin Ratakadulla sijaitsevan Heränneiden ylioppilaskodin erkkerin ikkunalaudalle kahvia ja voileipätarvikkeita. Hänellä on opiskelija-asunto ylioppilaskodilla ja vastuutehtävä kodin emäntänä. Ovi käy tiheään.

 

Parikymppiset aikuiset istuvat tottuneesti rupattelemaan. On alkamassa tenttikahvit. Niihin päättyy monen opiskeluviikko. Kahvipöydässä istuu kodin asukkaita ja heidän ystäviään: opiskelijoita, muusikoita, teologeja ja kesäasukkaita. Tuimia ilmeitä ei ainakaan näy.

Ilmieläviltä kaupunkikörteiltä on hyvä kysyä, mistä herännäisyydessä on kysymys ja mihin liike on menossa.

Aino Malmi tutustui körttiläisyyteen, kun hän löysi opiskelija-asunnon ylioppilaskodista.

– Meininki tuntui humaanilta ja inhimilliseltä, hän kuvailee.

Nykyisin Malmi viihtyy opiskelijoiden siioninvirsiseuroissa, joita pidetään joka toinen keskiviikko Ratakadulla. Seurat ovat avoin ja vapaamuotoinen tilaisuus, jossa hänen mielestään on tilaa olla oma itsensä.

– Seurat ovat värikkäitä ja vaihtelevia. Ihmiset jakavat avoimesti arjen ja uskon välisiä pohdintojaan. Siellä voi olla sellainen kuin on. Niihin kokoontuu hyvin erilaisia ihmisiä, ehkä yhteisenä perusvireenä on ajatus kaiken pohjalla olevasta armosta, jonka päällä voi näitä pohdintoja tehdä.

 

Kahvipöydässä istuu monia, joille herännäisyys on tullut tutuksi ystävien kautta. Sitten ovat alkaneet kiinnostaa liikkeen vanhat, mollivoittoiset virret ja kesäiset Herättäjäjuhlat. Moni mumisee, ettei oikein tiedä kuinka körtti todella on. Vanha körttivitsi kuuluukin, että todellinen körtti on se, joka kokee itsensä aina vähän ulkopuoliseksi.

Vielä vuosikymmeniä sitten körtiksi saattoi epäillä vaatimattomasti pukeutunutta henkilöä, jolla oli tiukka suhtautuminen maallisiin iloihin, kuten teatteriin ja tanssimiseen. Nykyisin körttejä ei taida tunnistaa mistään, eikä heillä ole yhteisiä sopimuksia elämäntavoista.

1960-luvulta lähtien liike on kehittynyt liberaalimmaksi eikä sen nimissä tehdä jakoa maailman ja uskonyhteisön välille. Körtiksi voi epäillä ihmistä, joka puhuu varovasti uskostaan. Körttien sisäpiirivitsit liittyvätkin usein siihen, voiko kehuskella sillä, miten huono on, ja voiko nöyryydestä ylpistyä.

 

Kirkon sisällä körtti on helpointa määritellä sen kautta, mitä liikkeessä ei haluta tai ajeta.

 

Kysymys siitä, mitä körttiläisyys oikein on, saa kahvipöydässä aikaan yleistä hilpeyttä.

– Luulen, ettei monessakaan liikkeessä koko ajan kysellä, mitä se itsessään on. Mutta körtit viihtyvät sen kysymyksen äärellä, toteaa kodin entinen asukas, teologi Juha Takala, 26.

– Kun vanhat tunnusmerkit kuten tumma körttipuku katosivat, alettiin entistä enemmän pohtia, mikä meitä yhdistää, hän arvelee.

Körttiläisyys sopii pöydän ääressä istuvien mielestä eksistentialisteille, olemisen peruskysymyksiä pohtiville ja vapaamielisille kristityille.

– Voi olla, että ihmiset, jotka pohtivat mielellään asioita, ymmärtävät körttiläisyyttä tai kokevat sen omakseen. Ahdistusta poteva kaupunkilainen koulutettu pätkätyöläinen on usein juuri sellainen, Takala sanoo.

Pöydässä ollaan yhtä mieltä siitä, että kirkon sisällä körtti on helpointa määritellä sen kautta, mitä liikkeessä ei haluta tai ajeta: opiskelijoiden mukaan körtti ei vastusta naispappeutta eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

– Tutkimusten mukaan körtit ovat kirkossa keskimääräistä liberaalimpia, Takala muistuttaa.

Liberaalit kirkon ihmiset tuntevat usein olonsa kotoisaksi körttiläisyydessä, vahvistaa teologian opiskelija Miikka Huuskonen, 22.

Hänelle körttiläinen tapa ajatella uskosta aukesi kirjallisuuden kautta.

 

Mutta miten sanoa se, mitä kannatetaan tai mitä ollaan? Usein herännäisyys määritellään sen oman virsikokoelman, Siionin virsien kautta. Niissä käsitellään uskoa ikävöinnin, ei varmuuden näkökulmasta, ja syntiä omana, ei toisten ongelmana.

– Körttiläisyys on oikeastaan Siionin virsistä diggaamista. Toisaalta liikkeessä voi olla mukana, vaikkei niitä diggaisikaan, Takala sanoo ja saa kaikki nauramaan.

Sitten hän vakavoituu ja toteaa, että ehkä körttiläisyys tekee vielä tiliä menneisyytensä kanssa. Historiassa liike oli kuitenkin jyrkkä ja moraalisesti tiukka.

Anna Voutilainen, 22-vuotias muusikko pohtii, ettei ole helppoa sanoa ääneen olevansa körtti.

– On aika paljon ennakkoluuloja. Voi myös olla, että körtti miettii niin paljon omaa identiteettiään, että siksikään tee mieli huudella siitä mitään varmaa. Juju on kyselemisessä, ei niinkään vastauksessa, hän sanoo.

 

Körtin usko on aavesärkyä syntymässä saadusta amputaatiosta

 

Mediapastori Jan Ahosta, 43, viehättää körttien tapa nauraa, ei muille vaan itselle.

– Minulla on tapana nauraa vaikeille asioille. Se on herännäisyydessä sallittua, hän sanoo.

Ahosen tausta on helluntailaisuudessa. Hän tutustui herännäisyyteen vasta aikuisena. Siinä missä vaatimattomuus merkitsi edellisten vuosisatojen heränneille vaatimatonta pukeutumista ja yksinkertaista raitista elämäntapaa, Ahonen ymmärtää vaatimattomuuden vaatimusten puutteena.

– Körttiläisyydessä vaatimattomuus on sitä, ettei vaadita toiselta mitään: ei uskonratkaisua, ei varmuutta, ei hyveellistä elämää. Lisäksi mennään matalalla profiililla myös oman uskon kanssa ja ollaan siinä mielessäkin vaatimattomia.

Eniten körttejä yhdistää Ahosen mukaan kaipaus.

– Herännäisyydessä ihmisiä ei yhdistä kokemus uskoontulosta vaan uskon heikkoudesta. Siksi ei ole mitään oman elämän ratkaisevaa kohtaa, joka olisi muuttanut kaiken. Körtin usko on pikemminkin aavesärkyä syntymässä saadusta amputaatiosta, kuten pastori Jaakko Heinimäki on osuvasti sanonut.

 

Kansainvälinen vastuu ja yhdenvertaisuus ovat Jan Ahosen mukaan tulevaisuuden isoja kysymyksiä. Körttien on otettava kantaa maailmaan, jossa vallitsee yhteiskunnallinen eriarvoisuus. On ajateltava niiden etua, joilla ei ole omasta takaa turvaverkkoja.

– Herännäisyyttä ei tarvita perinneliikkeenä, vaan on kysyttävä, mitä se merkitsee nyt meille tässä. Museon ovet voisi hyvin lyödä lukkoon. Mutta niin kauan kuin maailmassa on alas painettuja ja ahdistuneita, julistusta armosta tarvitaan, Ahonen sanoo.

Uskonnollisuudella on taipumus tuottaa kriteereitä ja mittareita, joilla mitataan muita. Moni körttisaarnaaja on yrittänyt opettaa, ettei vikaa pidä etsiä muista vaan itsestä. Olisi tehtävä parannusta omista virheistä. Ahosen mielestä körttiläisyys yrittää ajaa syntisten solidaarisuutta, jossa ihmisenä olemisen perusongelmat ovat yhteisiä.

– Körttiläisen huoneentaulussa lukee: Älä anna minkään tulla lähimmäisen ja armollisen Jumalan väliin, Ahonen tiivistää.

 

Vanha herätysliike muuttuu ja uudistuu ajan myötä. Parikymppisten mielestä rakkaus ja vaatimattomuus eivät ihanteina kuitenkaan katoa.

– Jos ajatus siitä, ettei vaadita toiselta vaan itseltä, näkyy siinä miten elämme, körttiläisyys säilyy vielä tulevillekin polville, teologian opiskelija Jussi Malkamäki, 27, toteaa.

Teksti Salla Ranta

Kuva Antti Rintala

Juttu on julkaistu myös Vantaan herättäjäjuhlien Juhlaviestissä.