Timo Korhonen
Tapaan naapurini Mohamedin. Hän esittelee viisivuotiaan kumikenkiä. Ne hän lähettää pian tyttärelleen Länsi-Afrikkaan.
Mohamed kertoo: ”Perustin 20-vuotiaana kotikaupunkiini järjestön katulasten auttamiseksi. Perustin, koska tunsin heidän ongelmansa. Rikolliset opettivat nuoria myymään huumeita, 13-vuotiaat tytöt olivat prostituoituja, HIV levisi.
Kun maatamme Togoa 33 vuotta itsevaltaisesti hallinnut presidentti kuoli vuonna 2005, rohkaistuimme. Uskoimme, että asiat muuttuisivat. Mutta vuoden 2010 vaalit voitti presidentin poika. Pian vaalien jälkeen olin mielenosoituksessa.
Minut pidätettiin ja vietiin vankilaan. Tunsin kaksi muuta poliisiautossa. Kun olin vankilassa, he polttivat pienen kauppani, veivät taloni, autoni, rahani. 26 miestä sullottiin putkaan, jossa oli nukuttava vuorotellen. Toinen niistä, jotka tunsin poliisiautossa, tapettiin.
Kun he pahoinpitelivät minua, muistin mitä isäni oli sanonut minulle: ”Kasvoimme köyhinä, mutta älä silti anna kenenkään alistaa sinua. Älä itke jos joku haluaa sinun itkevän, itke jos näet jonkun olevan nälkäinen.”
Kahden kuukauden kuluttua vartija pyysi minut erilleen. Ajattelin, että tässä se nyt oli, elämäni. Olin 25-vuotias.”
Tulkaa janoisia vastaan vettä tuoden,
te Teman keitaan asukkaat!
Tulkaa pakolaisia vastaan, tuokaa heille leipää,
sillä he pakenevat miekkoja,
paljastettua miekkaa ja jännitettyä jousta,
sodan ankaruutta.
Näin puhui Vanhan Testamentin Jesaja aikana, jolloin kansat olivat jatkuvasti liikkeessä. Jesaja käsitteli usein Jumalan palvomisen ja oikean käyttäytymisen suhdetta ja painotti, että Jumala ei ota vastaan uhreja niiltä, jotka kohtelevat muita julmasti ja epäoikeudenmukaisesti.
Mohamed jatkaa: ”Mutta vartija työnsi minut tuntemattomaan autoon. Seuraavana päivänä sain jonkun toisen ihmisen passin. Minut vietiin lentokoneeseen, joka suuntasi Etiopiaan. Sieltä minut lennätettiin Dubaihin, sitten Moskovaan ja Pietariin. Pietarissa joku soittaa, puhuvat arabiaa, en ymmärrä. Mies sanoo: lähdet Suomeen. Tulee venäläinen mies, saan uuden passin. Se on punainen. Junassa Suomen puolella tajuan, että se on Somalian passi. Olen togolainen.
En tiedä, miksi juuri minut vapautettiin. Ehkä tehtiin kauppa, jossa joku sai vaatimattoman omaisuuteni.
Suomessa vastaanottokeskuksessa minulle annettiin avain omaan huoneeseen, sänky, tomaattia, riisiä. En tuntenut ketään niistä ihmistä, mutta silti he antoivat kaiken tuon. Siellä oli myös pieni huone moskeijana. Ajattelin, että olin oikeassa paikassa.”
Tulkaa pakolaisia vastaan, tuokaa heille leipää,
sillä he pakenevat miekkoja,
paljastettua miekkaa ja jännitettyä jousta,
sodan ankaruutta.
Maailmassa on pakolaisia enemmän kuin koskaan. Joka päivä pakolaisten määrä kasvaa 40.000 ihmisellä. Se on kaksi kertaa niin paljon kuin meitä on tässä. Joka päivä. Eivätkä he kaikki Eurooppaan pyri. Yhdeksän kymmenestä pakolaisesta pakenee kehitysmaihin. Yli puolet heistä on lapsia. Niin myös Mohamedin tytär.
Mohamed jatkaa: ”Kun jouduin lähtemään, tyttäreni oli 5 kk vanha. Nyt hän on 5 v. 6 kk. En ole nähnyt häntä lähtöni jälkeen. Soitan tyttärelleni joka päivä. Hän kysyy aina, milloin näemme. Minä lupaan, että sitten kun on ramadan, sitten kun on joulu, sitten kun… Mutta tiedän, että se ei ole totta. En voi palata turvallisesti edes naapurimaahani, jossa tyttäreni on äitini kanssa pakolaisena.
Mutta täällä minulle sanotaan bussissa: Neekeri, mene pois. Ihmiset kuvittelevat, että on helppoa olla pakolainen. Olen täällä turvapaikan takia. Ja haluan, että tiedät, että olemme ihmisiä, samoin unelmin ja toivein kuin sinä.
Minulle on ehdotettu, että minun pitäisi vahtaa nimeni Mohamedista vähemmän ärsyttäväksi. En vaihda. En ole terroristi. Tiedätkö, minä voin luovuttaa sinulle verta, se on samaa punaista verta. Niin paljon olemme yhtä.
Uskon, että asioilla on syynsä. On jokin syy miksi olen elossa ja vapaa. Jumala antoi minulle mahdollisuuden – ja minun oli seurattava. Elän kertoakseni, että elämä teillä täällä on kaikkein parasta maailmassa. Elän palatakseni joskus kotiin ja kertoakseni nuorille siellä, että koulutus avaa elämän. Elän saadakseni siellä aikaan muutoksen.”
Tulkaa janoisia vastaan vettä tuoden,
te Teman keitaan asukkaat!
”Tiedätkö: pelko on pahin vihollinen. Se voi olla vahvempi kuin rakkaus. Mitä jos Jeesus olisi pelännyt, olisiko kristinuskoa, mitä jos Nelson Mandela olisi pelännyt, mitä jos Martin Luther King olisi pelännyt?”
Mohamedia kuunnellessani tajuan, että on tilanteita, joissa on valittava kahden pelon väliltä: paikalleen jäämällä tuhoutuu, valitsemalla pelon, vaaran, rohkeuden, saattaa pelastua. On tilanteita, joissa ihmistä kantaa vain unelma paremmasta maailmasta.
Me, jotka mielellämme sanomme, että jokainen ihminen on Jumalan luomana arvokas, meillä on varaa tehdä näkyväksi, että niin todella on: jokainen ihminen on arvokas.
Jokaisen pakolaisen äiti on unelmoinut paremmasta tulevaisuudesta. Jokaista, joka tänään astuu salakuljettajan veneeseen Libyan rannikolla, jokaista on äiti kantanut rinnoillaan ja tummiin silmiin katsoessaan unelmoinut paremmasta maailmasta. Se parempi maailma olemme me. Me Teman keitaan asukkaat.
Timo Korhonen, taiteen tohtori, elokuvaohjaaja, Helsinki
