Mirkka Torppa

Kävin lapsena tyttökerhossa. Kerhon lopussa oli tapana liittyä käsi kädessä sisaruspiiriin, ja lukea yhdessä iltarukous tai Herran siunaus. Kerhon sisaruspiirissä jokainen käsi oli erilainen ja jokainen puristus tuntui erilaiselta. Yhden käsi oli likainen mullasta, toisen kädessä kynnet oli jo lakattu. Jonkun ote oli arka ja vapiseva. Seuraava taas puristi vieressä olijan kättä jopa pelottavan kovaa. Joku silitti peukalolla lämpimästi ja rohkaisten toisen kättä. Jumalan rakkaus ja toisistamme välittäminen kulkivat piirin käsien läpi. Usein sisaruspiirin lopussa puristettiin toisten käsiä välittämisen merkiksi. Se rohkaisi, ja vahvisti ystävyyttä ja yhteyttä. Puristus myös viesti Jumalan hyvästä läsnäolosta elämässämme. Piiristä oli kevyt ja turvallinen olo lähteä kotiin.

Nykyään monen aikuisen elämässä sisaruspiirit ovat vähissä. Elämän arki ja vastuut vievät voimat. Moni jää yksin huoliensa kanssa. Ei uskalleta puhua omista murheista. Heikkoudelle tai väsymykselle ei tunnu olevan tilaa. Silloin voi tapahtua äärimmäistä, joka rikkoo perheen tai koko elämän. Sisaruspiirin välittämiselle olisi tarvetta. Puhumiselle. Kädestä kiinni pitämiselle. Rukoukselle toisen puolesta.  Tarvitsemme toisiamme, ja myös jotain itseämme suurempaa.

Jeesus kulki ihmisten rinnalla heidän arjessaan ja erilaisissa hetkissä. Hänen esimerkkinsä ohjaa meitä toistemme taakkojen jakamiseen ja lähimmäisten rakastamiseen. Taakat voivat olla surua, pettymyksiä, vihaa tai epäonnistumisia Jumalan tai ihmisten edessä. Olisi tärkeää arjessaan pysähtyä vierellä kulkijoiden luo. Eri ikäisten. Eri maalaisten. Eri tavoin ajattelevien. Tuttujen ja tuntemattomien.

Elämämme jokaisessa hetkessä ihmiset ovat Jumalan meidän lähellemme antamia, eivät vahingossa vieressämme olevia. Hienoimpia asioita joita olemme saaneet elämäämme, ovat toiset ihmiset. On elämän lahjaa saada kulkea toistemme kanssa, ja myös jakaa toistemme taakkoja.

Vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä antaa itsestään hyvää muille. Nähdä ne, joita kukaan muu ei näe. Kuulla niitä, joiden oma ääni on heikko. Jakamalla toistemme taakkoja seuraamme Jeesusta ja siirrämme ajatuksemme pois itsestämme toiseen ihmiseen. Se on ehkä ihmisenä olon tärkeimpiä asioita.

Lähdin ennen joulua väsyneenä seuroihin lasteni kanssa. Oli vuoden kiireisin työviikko ja kotona jouluvalmistelut tekemättä. Lapset kiukuttelivat väsyneinä takapenkillä ja ajattelin, että peruuntuukohan tämä odotettu seurakäynti sittenkin. Tulimme myöhässä seurapaikalle. Ovi oli kuitenkin vielä meille auki, virsi toivotti tervetulleeksi ja ystävät hymyilivät. En jaksanut ensin veisata. Pikkuhiljaa virsi alkoi kuitenkin kantaa ja otti mukaansa. Kun lapset illalla kotona sanoivat, että seuroissa oli ollut kivaa, liikutuin. Jumala ja ystävät olivat hoitaneet meitä. Seurat olivat meille samanlainen Jumalan hoitava syli kuin sisaruspiiri lapsuuteni tyttökerhossa. Viipyminen hoitavassa sylissä muistutti väsynyttä kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on antanut meidän elämäämme. Psalmin sanat ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt” tulivat sinä iltana hyvin todeksi.

Täällä herättäjäjuhlilla kokoonnumme pian yhdessä ehtoolliselle, jossa koemme sisaruspiiriä vielä vahvempaakin yhteyttä Jumalaan ja toisiimme. Astumme ehtoolliselle kukin omien taakkojemme kanssa, kuitenkin hyvin lähellä toinen toistamme.

Mielestäni messussa hyvin kauniita kohtia ovat ehtoollisen vieton kaksi osaa. Messun hymni: ”Oi Jumalan Karitsa joka kannat maailman synnin, armahda meitä” jolloin kiitämme syntiemme kantamisesta. Ja Jeesuksen armolliset sanat kaikkein huonoimmallekin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”. Ehtoollispöytään toivotetaan jokainen meistä tervetulleeksi, ja saamme tuoda omat taakkamme ja jättää ne Kristukselle. Ja ehtoollisen jälkeen meidät lähetetään arkeemme vahvistuneina palvelemaan Jumalaa ja toisiamme.

Arjessamme tulee vastakin olemaan huolia, taakkoja ja vaikeuksia. Suurimpienkin kuormiemme kanssa kuitenkin Jumala kulkee mukanamme, ja vapauttaa meidät taakoistamme, antaen kerran levon. Hän on myös kanssamme, kun kohtaamme muita.

Ajattelen, että huolenpitonsa lisäksi, Jumala on yllätyksellinen ja antaa meille jatkuvasti iloisia elämän lahjoja ihmissuhteissa ja yhteisessä elämässämme. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin, vaan olemme yhdessä suuri sisaruspiiri, jota Hän itse kannattelee, ja vie kerran perille.

Mirkka Torppa, lapsityön johtaja, Turku