Salla Ranta

“Nyt tiedän mitä tarkoittaa, että taivas on sisäisesti meissä.” Tällaisen lauseen sisällytti eräs rippikoululainen vastauksiinsa Aholansaaren rippikoulun loppukokeessa tänä kesänä.

Kaksi viikkoa aiemmin eri puolilta Suomea ja hyvin erilaisista taustoista tulleet nuoret olivat lähteneet kotoaan ja tulleet Saareen tuntemattomien ihmisten keskelle. Joka ilta kokoonnuttiin veisaamaan Paavon pirttiin. Monet ensimmäistä kertaa elämässään. Ei majaa täällä kestävää, vaan vaivaa koti-ikävää, he veisasivat. Olen maan päällä muukalainen, kotimaalleni matkaavainen. Olen vankina täällä ja ymmärrän  sen mitä kuoleman korpea kuljen. Te murheelliset, kun kuljette kyynelten teitä. Maan multa ei armoa peitä. Synkeimmät virrensanat ja murheellisten mielien poljento saavat joka kesä uusia ystäviä murrosikäisistä. Kyseisellä leirillä yhteiseksi loppulauluksi ja rippivirreksi valittiin kahden maan kansalaisuudesta kertova Kaija Pispan ja Jaakko Löytyn koti-ikävälaulu. Siinä vaellus on vaivaista, ollaan erämaassa, elämä piirtyy pientareelle.

Tunne rajallisuudesta ei ole vain elämänsä loppumetreillä elävien asia. Jonkun mielestä se voisi olla koomista. Eihän 15-vuotiaalla ole elämänkokemusta, hädin tuskin taju omasta erillisyydestään. Mutta juuri murrosikäisen sisäiset mullistukset, itsenäistymisen alku, omaksi itsekseen tulemisen tunteellinen maanjäristys saa nuoren samaistumaan niiden virsirunoilijoiden teksteihin, jotka ovat yleisen käsityksen mukaan saaneet oikeaa elämänkokemusta.

Ei tarvita sotia, ei kuoleman läheisyyttä, parantumattomia sairauksia eikä aikuisen elämänvalintojen painoa, että Paavon ohje murhehuoneessa viipymisestä voi osua ja upota. Elämänkokemuksista yksi julmimmista on yksinäisyys, yhteisön ulkopuolelle jääminen. 15-vuotiaista monet ovat oppineet koulussa ja kaduilla, etteivät kelpaa, etteivät riitä, että ovat yksin. Tyttö, joka rippikoululeirin jälkeen uskoi, että taivas on sisäisesti meissä, koki elämänsä muuttuneen monella tavalla. Merkittävintä oli se, että yksinäisyys oli murtunut. Elämänhalu, usko elämän kannattelevaan voimaan oli virinnyt vaikeiden vuosien jälkeen.

Saareen tulee joka vuosi rippileirille paljon nuoria siitä syystä, että he ovat yksinäisiä kotipaikkakunnallaan. Ulos heitettyjä on monenlaisia, niitä jotka eivät täytä kulloinkin porukassa vallitsevia kriteereitä, niitä jotka täyttävät ne liian hyvin ja niitä jotka eivät halua niitä täyttää. Rippikouluikäisen unelma on kuulua joukkoon, omanikäisten porukkaan. Sen avulla he irroittautuvat perheestä. Mutta  irrottautuminen merkitsee monille hyppyä pimeään ja kylmään. Kukaan ei ota vastaan. On myös niitä, joille oma perhe luo sietämättömiä vaatimuksia ja pelkoja.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan jokainen ihminen syntyy vapaana. Halu olla vapaa asetetaan lähtökohdaksi. Mutta eikö ihminen syntyessään nykykäsityksen mukaan halua pikemminkin kaikkein eniten tulla hyväksytyksi, arvostetuksi ja ymmärretyksi, samalla tavoin kuin hän luonnostaan pyrkii eroon kylmästä, nälästä ja kivusta. Emmekö me pikemminkin synny toistemme orjuuteen siinä mielessä, että ensimmäinen syvä toiveemme on aiheuttaa ympärillämme iloa, saada kiitosta ja hyväksyntää. Siten synnymme niiden sääntöjen orjuuteen, jotka ympäröivällä yhteisöllämme on.

Siionin virsissä veisaajalla on vain hätä, pimeä, kylmä ja tyhjyys. Valoa, vaatetta ja armoa pyydetään laskeutumaan ylhäältä alas. Valumaan kuin sade, valikoimatta. Tule virvoita voimalla taivaan. Ansios vaatteella riisutut peitä.

Näiden Sotkamon juhlien tunnuksena on ollut säe yhdestä kaikkein suosituimmista Siionin virrestä. Sitä pidetään körttien iloisena virtenä, sillä se alkaa Soi virteni kiitosta Herran, hän on hyvä armollinen. Hyvää vaihtelua iänikuiseen ahdistuksessa piehtaroimiseen, ja oman puutteellisuuden märehtimiseen, joku on ehdottanut. Mutta jo ensi säkeessä on körttiläinen perustunto. Lause ei kuvaa kiittämisen ihanuutta, vaan komentaa, sillä soi-sanan jälkeen on pilkku. Siinä veisaaja käskee itseään: Soi, kiitä! Kiitos ei nouse itsestään, siihen on itse itseään kehotettava. Kiitä, onhan sinulla kiittämistä. Kiitoksen ihme tapahtuu. Ja nykyisessä laitoksessa viidennessä säkeistössä myönnetään: sielu on painiessaan yön pimeinä tunteina Jaakobin lailla Jumalan enkelin kanssa, toivoa vailla. Se on siunattu sellaisenaan.

Sielun pimeä yö, jonka tunnelmista virret nousevat, odottaa aamunkoittoa. Hämärän pirtin tuoksu, säestyksetön hidas veisuu hengitystaukoineen, yhteinen hengityksen rytmi tarttuu. Sen suojissa ollaan paljaita, virsien sanoin kylmiä, tyhjiä, rampoja ja sokeita. On merkillistä, että sinne halutaan aina uudelleen. Niin paljon, että siitä teinityttö kuvaa kokemustaan sanomalla, että taivas on sisäisesti meissä.

Kuvaukset siitä, miten Paavo Ruotsalaisen luokse tuli ja lähetettiin ihmisiä, nousevat mieleen. He olivat hämmentyneitä, he olivat sietämättömien yksilöllisten paineiden alla. He eivät kelvanneet,  he eivät riittäneet, he olivat yksin. Heille Paavolla ei ollut mitään temppuja tarjolla. Hän vain sanoi: Odota, pysy siinä, pimeässä Kristus kärsii sinun kanssasi. Ja tänä kesänä Paavon pirtissä jollekin se oli taivas.

Luterilaisen kirkon rippileirillä ei ole myöskään mitään temppuja tarjolla. Maailma ei muutu helpoksi ja ymmärrettäväksi, elämästä ei tule kevyttä. Ihmisestä opetetaan, että tämä on syntinen syntymästään saakka. Sidottu, keskeneräinen, heikko. Uskosta sanotaan, että se on Pyhän Hengen lahja, kaipaus yhteyteen. Tulevaisuudesta kerrotaan, että se on meidän vastuullamme täysin. Tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet ovat käsissämme.

Maailma johon teinit syntyivät, on luonnontieteen ja teknologian hallitsema. Kristinoppi on siinä mahdottoman avaamia mahdollisuuksia. Usko ei ole tiedettä parempi tiede. Kristinuskossa ei ole kysymys siitä, että saisimme tietoa siitä, mihin tiede jää, näkisimme hyperkatseella sinne, mihin luonnontiede ei ylety, saisimme otteen näkyvän tuolla puolen olevasta. Kristinusko on mahdottoman toivomista. Kolminaisuus ei ole taivaallista matematiikkaa. Luominen ei ole parempi ymmärrys siitä, miten lajit ovat kehittyneet. Lunastus ei ole jumalallista kauppatiedettä. Pyhä Henki ei ole kaasua, jota laboratoriossa vain ei ole saatu vielä kiinni.

Tieteen ja teknologian lisäksi niin kutsuttu uushenkisyys on tämän ajan nuorille itsestään selvä tarjolla oleva tapa hahmottaa elämänkysymyksiä. Sisäistä tasapainoa, maailmankaikkeuden energiaa ja ruumiin ja sielun yhteistä rauhaa lupaava henkinen harjoittelu on muodissa. Oikealla ravinnolla, oikeilla venytyksillä ja oikealla hetkessä läsnäolemisen taidolla voi saavuttaa hyvinvoinnin ja onnen. Jonkun arvotutkimuksen mukaan oma hyvinvointi on tällä hetkellä suomalaisten tärkeimpänä pitämä asia. Se on nuorille itsestäänselvyys, että elämän eri osa-alueiden on palveltava omaa hyvinvointia.

Kristinusko tai körttiveisuu ei lupaa onnea. Ukko-Paavon jalanjäljissä suorastaan kielletään uskomasta siihen, että Jumalan läsnäolon voisi saavuttaa tekemällä oikein tai tunnistaa pyhästä ylevästä tunteesta. Hempeys, liikutus, harras tunne tai edes yhteisen kokoontumisen turvallisuus, nuotiotulen tenho ei ole Jumalan merkki. Päinvastoin: körtit rohkaisevat toisiaan kertomalla, että luojasi ja lunastajasi on kanssasi silloin, kun sinulla ei ole Hänestä mitään merkkiä. Rukoile, Jeesus, ja varjele silloin, lepoon kun vaipua vuoteelle saan enkä voi valvoa, rukoillakaan.

Uskontunnustuksen läpikäymisen eli rippikoulun jälkeen nuorilla ei ole salatietoa maailmankaikkeudesta. Heillä ei myöskään ole onnellisen elämän avaimia tai oikeita metodeita saavuttaa tasapaino.

Ihmisen ja ihmiskunnan matka luomisesta lunastuksen kautta pyhitykseen on kokonaan uusi ulottuvuus, tapa nähdä maailma tai haave siitä, mitä muuta elämä voisi olla kuin annettu todellisuus. Se herättää järjettömyydestä ja mahdottomuudesta huolimatta toivon ja elämänmuodon, jossa keskeistä on se, miksi olemme, miksi sinä olet. Olemme, koska Jumala on tahtonut. Kun ihmisen sana kuvaa ympärillä olevaa ja aistein tavoittamaa todellisuutta, Jumalan Sana on täysin toisenlainen. Jumalan Sana luo todellisuuden. Kun ihmisen rakkaus kohdistuu rakastettavaan, Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, joka ei ole mitään. Kristittyjen yhteys seurapenkissä ei ole paremmintietävien salaseura tai oikein valinneiden etu, vaan syntisten solidaarisuutta.

Se oli jollekin tänä kesänä taivas.

Sanotaan, ettei Paavo Ruotsalainen löytänyt ensilukemalla Raamatusta armollista Jumalaa. Armollisen Jumalan etsiminen onkin joskus ihan mahdotonta. Uuden testamentin kuvaama Jeesus tuntuu ehdottavan, että tarvitaan armollisia ihmisiä. Hän koskee saastaisena pidettyyn, saastuttaa aikansa jumaluusoppineiden silmissä itsensä. Hän parantaa sairaan, hän ruokailee vääränlaisten kanssa. Sellaiselle pohjalle meidän uskomme laskeutuu.

 

Luukkaan evankeliumissa:

“Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Kun valmistelin rippisaarnaa, sunnuntain evankeliumitekstinä oli Matteuksen evankeliumin teksti, jossa ihmetellään, miksi Jeesus ruokaili väärässä seurassa ja saastutti itsensä. “Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Jeesusta tuntui kiinnostavan vastaantulija, vääränlainen, saastainen, ulosheitetty. Häntä näytti kiinnostaneen kärsivät ruumiit. Sen vaivat, sairaudet, nälkä ja jano, ateriayhteys. Evankeliumikertomukset palauttavat sen ääreen, mikä on näkyvää, mikä on ruumiillista, missä vastaantulija kärsii. Jumalan valtakunta on jo meissä. Jeesuksen seuraajiksi itseään kutsuvat ovat aina tämän edessä. Siinä on sekä sitova laki että vapauttava evankeliumi. Siinä on sekä vaatimus että lupaus. Jäämme sen toivon varaan, että Jumala synnyttää meissä uutta elämää, uutta rakkautta.

Rippileirin jälkeen oli selvää, että nuoret olivat kaksi viikkoa kulkeneet Vapahtajan jalanjälijssä. He olivat ojentautuneet toisiaan kohti. Heistä tuli kuten Kristuksen kirkosta sanotaan, ruumis jossa on monta jäsentä. Ja jos yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii sen kanssa.

Me opetamme rippileirillä, että tutustuessaan toisiin ihminen tutustuu itseensä, löytää itsestään jotakin uutta. Että ennakkoluulottomuus ihmisiä kohtaan on ennakkoluulottomuutta Jumalaa kohtaan. Mutta sen sanominen on teoreettista höpinää verrattuna siihen, miten nuoret sitä elivät. He jättävät toisiinsa lähtemättömän jäljen, eivätkä ole enää entisellään. Mitä he löytävät, kun etsivät toisiaan, he löytävät Jumalan kasvot, Kristuksen kasvot.