Heikki Hurskainen

Lataa puhe pdf-muodossa.

Lieneekö jollekin juhlavieraalle tuttu toiminimi "Käskopelo"? Sellaisen perusti tuon yrityksen ainoa työntekijä, kun oli sairauden vuoksi menettänyt näkönsä melkein kokonaan. Kun otetaan ajokortti pois ja käteen lykätään valkoinen keppi selviytymisen apuneuvoksi, se on melkoinen tyrmäysisku. Niin syntyi Näkövammaisen Nikkaripaja Käskopelo, ehkä vähän huumorimielessäkin. Mutta tuotti tämä paja monia kauniita rottinkikoreja ja muita esineitä. Tuo näkönsä menettänyt mies oli veljeni. Nyt hän on jo mennyt tuonilmaisiin.

Elämän iskut tuntuvat kipeinä. Mutta niin kovia kuin ne ovatkin, ne saattavat sysätä alulle muutosprosesseja. Kun entiset tiet umpeutuvat, voi löytyä uusia. Veljeni elämästä huomasin, että hän löysi näkövammaisten yhteisön sekä kotipaikkakunnalla että laajemminkin. Myös yhteys kotiseurakuntaan elpyi. Pöydälle olivat ilmestyneet Siionin virret. — Ja taisi käydä niinkin, että lopulta minäkin löysin veljeni.

Kun mietin tätä puheenvuoroani, käsiini osui "Käskopelon" käyntikortti. Se nosti esiin siihen liittyvät muistot ja mielessäni alkoivat soida muutamat Siionin virret. Huomasin, että monissa niistä puhutaan sokeudesta.

Ensimmäisenä tuli mieleen Jaakko Löytyn virsi Tuuli työntää kulkijaa (SV 181). Siinä kipuillaan oman kutsumuksen kanssa. Tuuli työntää ja horjuttaa haparoivaa. Maailman pilkka soi sisällä. Mutta rukous on: "Armollinen Jumala, sokeaa taas taluta." — Entä kuinka voi olla suolana maailmalle, kun itsekkään ei löydä makua elämälle? Miten eksyksissä kulkeva voi muita taluttaa? Kuinka löydän toisten ihmisten luo? Kuka vastaa oikeuden kaipuuseemme? — Tämä virsi nostaa mieleen omat kipuilut seurakunnan palvelijana. Uskon, että se puhuttelee monia muita. Miten minä osaan toimia kutsumuksissani, työssä, perheessä, avioliitossa, yhteisöissä? Niin lohdullinen on rukous: "Armollinen Jumala, sokeaa taas taluta."

Toinen Siionin virsi kysyy (SV 32): "Vaan miten sokeana nähdä voisi, ja tiekö eksyneelle tuttu oisi? Mitenkä rampa pääsee liikkumaan, mitenkä kuollut nousee haudastaan?" Sellaisia saattavat olla kilvoittelijan tunnot. Uskon elämä on sokean haparointia. Herännäisyyden yksi korostus onkin ollut juuri tässä: ei ihminen itse löydä Jumalaa. Ei hän voi itse tehdä itsestään Jumalalle kelpaavaa. Mutta Jeesus Kristus on se hyvä paimen, joka etsii eksyneet. Hän on sovittanut ristillä syntimme ja tehnyt meistä Jumalalle kelpaavia. — Mikä siunattu sanoma onkaan juhlien tunnuksessa: Armossa avarassa!

Kolmas Siionin virsi pyytää (SV 15): "Sokea tässä halajaa sinulta johdatusta. Siis aukaise mun silmäni, valaise yöni musta. Jo Hengen valo sytytä, suo sanas kynttiläksi." Jeesukselta pyydetään Hengen ja sanan valoa. Nämä kaksi, sana ja Henki, ovat yhdessä. Ei ole mitenkään vanhanaikaista etsiä johdatusta Kristuksen sanasta. Ei sitä toki tarvitse lukea niin kuin lakikirjaa, vaan saa pyytää, että se valaisisi elämääni päivä päivältä, antaisi uskoa ja toivoa. Apostoli Pietarilta on tämä tuttu kehotus: "Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä paikassa loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämissänne" (2. Piet. 1:19).

Unkarilainen runoilija Erzébet Túrmetzei runoili vuonna 1944, kun hänen kotimaansa oli toisen maailmansodan jaloissa: "Otamme esille lampun, sillä nyt tuli pimeä, ja työ lakkaisi, matka jäisi kesken, tai me suistuisimme syvyyteen, jos tämä pikku liekki ei loistaisi. Otamme esille lampun, kalliin aarteen, ’profeetallisen sanan’, Jumalan meille uskoman. Sen valossa jatkamme matkaa ja työtä. Sen avulla odotamme aamua, jaksamme siihen asti, että kaukana idässä alkaa punertaa ja yön murhe hajoaa. Tuli hyvin pimeä, mutta ei pelätä! Ei pelätä pimeää, älä pelkää veljeni. Pidä vain lampusta huolta. Varjele liekkiä."

Millaista tänä aikana pimeys lieneekään. Onko se välinpitämättömyyden ja uskonnottomuuden ja samalla armottomuuden muotiin tuloa, tai mitä se on? Mutta nytkin on syytä entistä enemmän ottaa esille tuo pieni liekki, profeetallinen sana, meille uskottu, ja vaalia sen liekkiä. Silloin ei tarvitse pelätä pimeää.

Nyt tämä näiden juhlien päätösseurojen viimeinenkin puhe on lopuillaan.

On ollut juhlien alkuajoilta periytyvä tapa, että viimeiseen yhteiseen rukoukseen polvistutaan, jos ruumis ja mieli antavat myöten. Rukoilkaamme:

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isämme. Kiitos näistä herättäjäjuhlista. Kiitos sanasta, kiitos virrestä. Kiitos jokaisesta ihmisestä, jonka saimme kohdata. Kiitos heistä, jotka palvelivat täällä monissa eri tehtävissä. Kiitos siitä säästä, jonka annoit juhliemme ajaksi.

Rukoilemme rauhaa isänmaallemme ja koko maailmaan. Pyydämme uskollisuutta viljellessämme ja varjellessamme tätä maata.

Rakas Vapahtajamme. Anna syntimme anteeksi. Tule koteihimme ja sydämiimme. Tuo sinne anteeksiannon valo ja rauha. Suo meille palvelevaa ja rakastavaa mieltä. Vapahtajani, olen tässä, lähetä minut ilosanoman lähettilääksi, kohtaamaan läheiseni, rakkaani, naapurini, ystäväni ja minulle vieraat ihmiset. Armollinen Jumala. Sokeaa taas taluta.

Lohduttaja, Pyhä Henki. Lohduta kaikkia murheellisia, särkyneitä ja ahdistettuja. Avaa silmämme ja anna usko sydämeen. Siunaa kristikuntaasi maailmassa ja kirkkosi työtä kotimaassa ja maan äärissä. Rukoilemme Herättäjä-Yhdistyksen työn puolesta.

Lähetä, hyvä Jumala, pyhät enkelisi varjelemaan meitä matkalla, kotona, ja taivasmatkalla. Armollinen Jumala. Sokeaa taas taluta.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa meille
ja olkoon meille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme
ja antakoon meille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Juhlakansa veisasi perinteiseen tapaan seisten Siionin virren 148.