Kalevi Virtanen

Kristittynä eläminen on tiellä kulkemista. Se on joukkuepeliä tällä hetkellä tällä samalla taipaleella olevien kanssa, mutta joukkuepeliä myös niiden kanssa, jotka kerran ensimmäisinä kulkivat tiellä.

Yksi tien kulkijoita yhdistävistä tekijöistä, identiteetin luojista on n 1800 vuotta vanha Apostolinen uskontunnustus, jonka luimme äsken yhteen ääneen messussa.

Uskontunnustuksen Jeesuksesta kertovassa osassa on kolme sanaa, joita olen jäänyt miettimään:  ….astui alas tuonelaan… latinankielisessä tekstissä descendit ad  inferna, helvettiin, kadotukseen.

Kadotuksessa ihmisen yhteys omiin tunteisiin ja toisiin ihmisiin ja oman elämänsä tarkoitukseen katkeaa ja ihminen jää tyhjyyteen, yksin. Kadotus on tila, jossa Jumalaa ei ole.

Miksi tämä kohta, mihin tässä uskotaan?

Arvelen, että raamatun tutkija vastaisi miksi-kysymykseen nostamalla esiin Uuden testamentin ajan kolminaisen maailmankuvan. Ylhäällä on taivas, jossa Jumala asuu, me ihmiset asumme maan päällä ja allamme on tuonela, jossa vainajat asuvat. Käynti tuonelassa kertoo tutkijan mukaan siitä, että Jeesuksen pelastusteko koskee koko todellisuutta.

Entä jos etsimme vastausta ihmisen kokemuksen kautta. Miksi tämä on tärkeä kohta? Miksi se mainitaan joka sunnuntai, jokainen kerta kun uskontunnustusta lausutaan.

Ajattelen, että tämä uskontunnustuksen kohta kertoo ihmiskunnan yhteisestä kokemuksesta, joka syntyy laitettaessa rakasta ihmistä arkkuun. Tai joka syntyy avoimen haudan äärellä. Tässäkö kaikki? Tähänkö kaikki loppuu?

Entä kun rakkaamme ei ollut millään lailla uskovainen, ei edes ns kirkkouskovainen. Ehkä hän tosiasiassa kielsi koko uskon. Onko hänen tilanteensa toivoton?

Entä jos itse koen tällä hetkellä olevani ulkopuolinen sekä elämässä yleensä että kristillisessä vaelluksessa. Ei, tämä ei ole minua varten, tätä ei ole tarkoitettu minulle.

Mutta nyt uskontunnustuksen kohta ”astui alas tuonelaan” julistaa, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on kadotuksessakin, tilassa, jossa Jumalaa ei ole. Ihmisen elämässä ei siis ole kohtaa, johon Kristuksen pelastusteko ei voisi liittyä. Hän on myös siellä, missä Jumalaa ei uskota olevan. Kukaan ei jää Jumalalta lopullisesti kadoksiin.

Entä jos kukaan ei tänään katso minua lämpimästi, jos kukaan ei odota minua, jos kukaan ei ilahdu näkemisestäni. Entä jos en itsekään jaksa katsoa itseäni, vaan koen itseni vieraaksi ja oudoksi omassa yksinäisyydessäni ja häpeässäni. Minua katsotaan, mutta katseet lipuvat ohitseni, myös oma katseeni.

On olemassa katseen evankeliumi.  Jeesuksen kautta Jumala kirkastaa kasvonsa helvetissäkin.

Hän näkee sinut. Hän ei vain vilkaise sinuun päin.  Hänen katseensa ei väisty eikä jatka eteenpäin seuraavaan kohteeseen, vaan pysähtyy ja katsoo kohti. Sinä olet hänelle rakas.

Kun ei löydä yhtään sanaa, ei lauseen lausetta, Jumala sanookin: Minä näen sinut ja katselen sinua rakkaudella. Kuolemassakaan ihminen ei katoa Jumalan silmistä.

Entä kun koen, että en ole päässyt kristittynä elämisessä tai elämässä yleensä alkua pidemmälle, jos edes alkuunkaan. Yöllä valvoessani vertaan itseäni niihin, jotka ovat mielestäni päässeet pitkälle.

Silloin usko Vapahtajaan, joka ”astui alas tuonelaan”, kehottaa kääntämään katseen oman itsen ulkopuolelle, täytettyyn työhön ja ansioon. Astui alas tuonelaan ajaa ihmistä pois omasta itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Se houkuttelee omistamaan Kristuksen ja sen mitä hän on jo tehnyt kaikkien edestä. Uskomaan pieniin, hyvinkin pieniin alkuihin ja näkemään niitä jopa vastakohdissaan.

Ihmisellä on taipumus lähestyä Jumalaa usko edellä, mutta kristikunnan pitkä historia antaa toisenlaisen kuvan Jumalan ja ihmisen suhteesta: armo on ennen uskoa ja Jumala ennen ihmistä.

Siitä uskontunnustuksen kohta ”astui alas tuonelaan” viime kädessä puhuu. Se pyrkii varjelemaan Kristuksen työn säilymistä puhtaana, avainsanoja ovat "se on täytetty" ja "kaikki on valmiina".

Mutta ei uskon tähden, vaan uskon kautta Kristuksen tähden. Ei voi turvautua ratkaisuun, kääntymykseen, parannukseen, ei pyhitykseen, vaan yksin Kristukseen. Yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden.

Kalevi Virtanen, opetusneuvos, Espoo