Sanna Mertanen

Sanna Mertanen
lauantain iltaseurat 4.7.2020

Pelosta vapautumisesta on tullut minun aikuisen elämäni tärkein kehitystehtävä ja kristityn vaellukseni korkein päämäärä.

Olen aina pelännyt. Pimeää, mörköjä sängyn alla, yksin olemista, ihmisten seuraa, epäonnistumista, kasvojeni menettämistä, maineen menettämistä, toimeentulon ja viran menettämistä, vihapuhetta, uhkailua, lapsettomuutta ja lapsen menettämistä, sairautta, kuolemaa ja läheisten sairautta ja kuolemaa.

Jotenkin olen aina luullut, että kaikki hyvä elämässä pitää jotenkin ansaita ja että virheistä rangaistaan ottamalla jotain hyvää pois. Viimeksi tänä aamuna, ikään kuin vitsailin, että kun ajattelin ja sanoin niin typerästi ja väärin, niin Jumala rankaisi. Tuon vitsin takana taisi kuitenkin piileskellä aito pelko siitä, että näin on.

Voiko Jumala todella olla pelättävä koston Jumala? Eikö se sodi kaikkea sitä vastaan, mitä Jeesus meille vapahtajana ja vapauttajana toi? Eikö Hänessä Jumalan ja meidän välillemme tehty pysyvä rauha? Jäihän koston Jumala varmasti sinne Vanhan Testamentin lehdille?

1. Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus ja rakkaudessa ei ole pelkoa. Jumalassa ei siis ole pelkoa.  Johanneksen evankeliumissa Jeesus rukoilee: ”Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

Pelko on kuluttavaa. Pelko kahlitsee. Ja pelko johtaa meidät helposti väärään, joko väärin tekemiseen tai sitten ei minkään tekemiseen silloin kun pitäisi toimia oikein. Klassinen koulukiusaajaesimerkki kuvastaa pelon voimaa; kukaan ei uskalla nousta puolustamaan kiusattua, koska pelkää itse joutuvansa kiusatuksi.

Pelko on siksi äärimmäisen hyvä hallinnan ja alistamisen väline. Pelolla johtaminen on surullisen tuttu ilmiö monilla työpaikoilla, ja ei se vieras ilmiö ole kirkossa tai muissa uskonnollisissa yhteisöissäkään. Herran pelko on viisauden alku, mutta entäs kun Jumalan pelko onkin valjastettu edistämään ihmis-herrojen omaa valtaa, etua ja asemaa?

Rohkeus tai pelottomuus, eivät ole kovinkaan paljon esillä pidettyjä, tai paljon opetettuja, kristillisiä hyveitä. Nöyryydestä, vaatimattomuudesta ja kuuliaisuudesta kyllä puhutaan, mutta ei niinkään rohkeudesta. Pitäisi kyllä enemmän.

Nykyisin onneksi lasten kasvatuksessa on jo luovuttu pelottelusta. Nykyaikainen psykologia tietää hyvin, että asiat opitaan paljon paremmin kannustuksella ja kehuilla, kuin uhkailulla ja rankaisemisella. Kasvaakseen täysipainoiseksi aikuiseksi lapsi tarvitsee mahdollisimman paljon rakkautta, hellyyttä ja kehuja ja kannustusta. Kun lapsena saa kokea tulevansa hyväksytyksi kaikkinensa ja myös negatiivisten tunteidensa kanssa, kasvaa ihmiselle terve itsetunto ja kyky säädellä tunteitaan ja toimintaansa. Kiltteyteen käskeminen ja negatiivisten tunteiden piilottaminen eivät tee ihmiselle lopulta hyvää. Kiltti voi olla myös alistuja, jota on helppo hallita pelottelulla. Samat lainalaisuudet pätevät varmasti meihin myös Jumalan lapsina; tullaksemme sellaisiksi ihmisiksi, joiksi Jumala meidät luomisessaan tarkoitti, me tarvitsemme pelottelun ja rankaisun sijasta rakkautta, hyväksyntää ja hellimistä. Rohkaisua!

Olen monen muun aikani lapsen tavoin yrittänyt vähän kerrassaan oppia pois liiallisesta kiltteydestä ja myös peloista vapautuminen on tuntunut valtavan hyvältä. Ainakaan en halua enää pelätä mitään turhaa ja vähäpätöistä; en ainakaan sitä mainetta, kunniaa enkä urakehitystä. Sairautta, kuolemaa ja läheisteni menettämistä pelkään varmasti aina, mutta senkin olen pikkuhiljaa oivaltanut, ettei pelkääminen ja etukäteen murehtiminen kuitenkaan estä pahoja asioita tapahtumasta, joten se on turhaa. En haluaisi koskaan myöskään joutua pelkäämään toista ihmistä. Mielessäni haluan luopua myös turhista ihmisten välisistä hierarkioista, arvoasetelmista ja kaikesta eriarvoistamisesta. Jumalan edessä jokainen ihminen, onpa sitten herra tai narri, on samalla hierarkian tasolla; täydellisesti rakastettu, täydellinen Jumalan kuva.

Pelosta vapautuminen ei tapahdu kädenkäänteessä, mutta onneksi Pyhä Henki, puolustaja, auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Haluan pyristellä eroon ainakin sellaisesta kahlitsevasta pelosta, joka estää minua näkemästä ja toimimasta oikein. En halua olla se, jonka vihapuhe tai uhittelu saa vaikenemaan tai jättämään tekemättä niin kuin oikeaksi koen!  Olenkin onneksi jo monesti saanut huomata, ettei mitään tapahtunutkaan, vaikka kuinka luulin, että nyt kaikki romahtaa. Voin siis ottaa ihan rauhallisesti ja jatkaa tyynesti eteenpäin. Voimalauluni onkin jo pitkään ollut Samuli Putron Mitäpä jos? ”Mitäpä jos sä pelkäät turhaan — ja elämä tapahtuu sinä aikana.”

Mitä vähemmän pelkään, sitä helpompi on olla sinut Jumalankin kanssa. Pelosta vapautuminen ei suinkaan tarkoita sitä, että ihminen tulisi itseriittoiseksi tai unohtaisi Jumalan. Pelosta vapautuminen ei poista Jumalan kunnioitusta. Voin yhä ymmärtää pienuuteni ja paikkani suuren Jumalan edessä. Mutta ei minun suurta Jumalaa tarvitse pelätä, koska juuri Hänhän antaa kaikkien pelkojeni ja vaarojen matkan keskelle suojansa ja hellimmän hoitonsa. Hän auttaa, kantaa ja vie, ja rakastaa minua juuri sellaisen kuin olen!

Minun pitäisi ehkä useammin, jo ihan itseänikin varten, lukea jumalanpalveluksen päätteeksi nämä käsikirjan vaihtoehtoiset, hienot, pidemmät lähettämisen sanat;

Lähtekää rauhassa. Olkaa rohkeat, pitäkää hyvästä kiinni, älkää vastatko pahaan pahalla. Rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja, auttakaa sorrettuja, kunnioittakaa kaikkia ihmisiä. Rakastakaa ja palvelkaa Herraa Pyhän Hengen voimassa iloiten.