Sunnuntain 8.7.2012 aamuseurat

Kahdeksanvuotiaana perustin salapoliisitoimiston. Urani kohokohtiin kuuluu arvoitus, jonka ratkaisin noin kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. Koulun lasikaapista oli hävinnyt varpuspöllö. Luontokappaleen tiedettiin kadonneen perjantaikerhon aikana. Perjantaikerhossa oli kyse siitä, että opettajamme Martta-täti piti koulua auki iltaan asti ja siellä saatiin touhuta lasten asioita hänen valvovan silmänsä alla.

Rikosmysteerin selvittäminen tapahtui niin kuin mysteerien selvittämiset tapahtuvat. Tutkitaan sormenjälkiä ja soluttaudutaan muiden joukkoon huomiota herättämättä. Eräässä yhteydessä Tapio ei enää malttanut pidätellä kutiavaa salaisuutta. Hänen huolimattomasta suustaan mölähti tieto, että hänellä on hallussaan aarre: sahanpurulla muotoonsa istutettu varpuspöllö, jota Tapio piilottelee leikkimökkinsä hämärissä.

Riensin kantelemaan Martta-tädille, että varpuspöllön on vienyt tämä häikäilemätön kuudesluokkalainen. Tapiolle langetettiin kaksi tuntia jälki-istuntoa. En tiedä, mitä jälki-istunnossa tapahtui, mutta niin kävi, ettei Tapio enää varastanut täytettyjä eläimiä.

Minä sain vihjepalkkiona Suku-Lakun ja kokemuksen siitä, miltä sankaruus maistuu. Sankarina saa paistatella tietoisena omasta nokkeluudestaan, jota tulee osoittaneeksi taistelussa väärämielisyyttä vastaan. Häneltä edellytetään vain periksi antamatonta uskoa siihen, että vielä kerran pääsee kiekumaan tunkion ylimpänä kukkona, kun ketaleelle asetellaan luuta suuvärkkinsä tukkeeksi.

Mutta vaikea on olla itse luu kurkussa. Sorruinpa minäkin ilkivallan tekoon, kun olin jo itse kuudesluokkalainen. Silloin minä tuhersin vaalimainokseen tussilla viikset ja kirjoitin päälle, että W.A.S.P. Tämäkin tapahtui perjantaikerhossa. Joku meni ja kanteli.

Seuraamuksena tästä koitui jälki-istuntoa. Suoritin sanktioni huonosti nukutun viikonlopun jälkeen. Martta-täti palautti mieleen, mitä olin tullut tehneeksi: että mitä kaikkia rikosoikeudellisia seuraamuksia olisi voinut koitua siitä, että minä kunniakansalaisen kuvaa rumasti häpäisin. Faktaa tuli niin, että vihlaisi.

Kun sitten ikävät asiat oli puhuttu pois, Martta-täti antoi yllättäen paperia. Hänen mielestään oli joka tapauksessa iloinen asia, että olin saanut Jumalalta lahjaksi graafista ilmaisukykyä. Harrastusta kannatti kehittää. ”Keskitytäänpä siihen nyt rakentavammilla tavoilla”, sanoi Martta-täti lempeästi hymyillen. ”Piirrä vaikka jotain hauskaa”.

Näin minä sain jälki-istuntoa ja päälle aivan odottamattomat kannustuksen sanat. Enemmänhän minä sain kuin olin tajunnut edes kerjätä. Hankalaa on sankarille selvittää, mitä kaikkea voi armo merkitä. Mysteeri tuntuu raottavan luontoaan useammin kiinni jäädessä kuin toista tuomiolle saatellessa. Lue lisää

Rukouksenani on, että tänäkin päivänä lapsi saisi kasvaa ympäristössä, jossa on luonnollista kokea elävänsä koko ajan Jumalan silmien edessä. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää tänä päivänä. Yhä useampi vanhempi on epävarma sen kanssa, miten uskosta voi puhua lapselle. Kristillisten tapojen tuominen perheen elämään arveluttaa. Ehkä traditio on katkennut jo omassa perheessä ja side seurakuntaan hyvin ohut.  Yhteiskunta ympärillämme ei tue rohkeaan ja suoraselkäiseen, turvalliseen kristillisyyteen. Monesta suunnasta tulee paineita siihen, että lapsen pitäisi saada kasvaa ”vailla uskontoa” ja sitten itse valita aikanaan mihin uskoo.

Kastekodeissa vieraillessani mietin, miten osaisin kertoa vanhemmille edes pikkuriikkisen siitä, millaisesta aarteesta uskossa on kyse. Jos olisin itse jäänyt vaille sitä maailmankuvaa ja turvaa, jonka usko tuo, miten erilainen olisikaan elämäni?

Haluaisin omalta osaltani olla välittämässä vielä syntymättömälle lapselleni uskon Jumalaan, jonka silmien edessä hän saa elää turvassa. Tätä samaa rukoilen, toivon, kaikille lapsille. Sitä toivon sinulle, kuulijani. Että voisit luottaa: On Jumala, josta kaikki saa tarkoituksen ja suunnan. Jumala, johon perustuu ainutlaatuisuutesi ja mittaamaton arvosi ihmisenä: luotuna ja lunastettuna. Jumala, joka näkee kaiken ja tietää kaiken. Jumala, joka vaatii oikeudenmukaisuutta ja kerran toteuttaa sen. Jumala, jonka tahto on vanhurskaus ja käskyt osoittavat oikean tien, sen mihin tulee pyrkiä elämässä. On Jumala, jonka edessä saat kokea syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Jumala, joka rakastaa silloinkin kun et löydä rakkautta itsestäsi etkä toisilta ihmisiltä. Jumala, jonka varaan saat rakentaa kaiken. Ja vaikka kaiken menettäisit, hänen armonsa pysyy. On Jumala, jonka lähellä on ikuisuus. Ikuisuus, joka alkaa jo täällä, Kristuksessa kiinni riippuvissa sydämissä. On Jumala, jossa on elämä, joka jatkuu ikuisesti.

Siksi rukoillaan, ystäväni. Rukoillaan toistemme puolesta. Lasten ja nuorten puolesta. Kaikkien kasvattajien puolesta. Rukoillaan maamme ja kansamme puolesta. Pyydetään, että heräisimme unestamme siihen todellisuuteen, jossa elämme Jumalan silmien edessä jokaisena päivänä ja hetkenä. Lue lisää

Kun voimat loppuvat, aurinkokin tuntuu paistavan himmeämmin. Arkinen elämäkin voi muuttua ylivoimaiseksi ja ahdistavaksi. Viime kuukausina olemme uupumukseen asti lukeneet lehdistä kammottavista teoista, joihin ahdistus ja pimeys on ihmiset johtanut.

Yksin ei tie ja valo löydy. Pimeyteen eksynyt ihminen tarvitsee jonkun rinnalleen. Tyhjät sanat, ontot puheet ja turhat lupaukset eivät riitä. Tarvitaan rakkautta ja halua olla lähellä.

Jeesus kulki rinnalla ja oli läsnä siellä, missä häntä tarvittiin. Synkimmässä pimeydessä ei ole mitään muuta, mihin tarttua. Meidän kätemme ovat ne kädet, joilla Kristus tarttuu kiinni hukkuvaan.

”Ole luonani, nyt on pimeää.” Lue lisää

Muistattehan tutun lastenlaulun ”Sininen uni?” Se kertoo Nukkumatista, joka hiljaa hiipii sisään ja hyppää kaapin taakse. Laulun viimeinen säkeistö on aina saanut mielikuvitukseni lentoon: ”Ja siellä on kultainen metsä ja metsässä kultainen puu, ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu”. Jo lapsena ihmettelin: missä se kultainen metsä mahtaa olla?

Ehkäpä kultainen metsä voisi olla koskemattoman luonnon synonyymi, siis samaa merkitsevä asia. Mutta olemmeko me senkin jo kadottaneet?

Olen monesti aprikoinut, liekö ihmisestä koskaan ollut muulle luomakunnalle hyötyä. Kun suojelemme luontoa, korjaamme vain itse aiheuttamiamme virheitä. Tosin myös luonto tuhoaa itseään. Ero ihmiseen on kuitenkin siinä, että luonto toimii omilla ehdoillaan ja korjaa tuhon jäljet omien sisäisten kasvulakiensa mukaan.

Kun Isonkyrön herättäjäjuhlien aiheena on ”Silmäisi eteen, Jeesus”, huomaan tuon tutun virren sanoissa perustavan ajatuksen. Se tarkoittaa Kristuksen eteen menemistä, hänen kasvojensa näkemistä. Ja tässä on meidän toivomme: Jumala on antanut koko ihmiskunnalle omat kasvonsa, Kristuksen kasvot. Lue lisää