Jaana Marjanen

Lataa puhe pdf-muodossa täältä.

Kesäkuun puolivälissä Kuopio tanssi ja soi jälleen kerran. Minulla on tapana joka vuosi poiketa torille nuuhkimaan kansainvälistä ilmapiiriä. Vähintään yhden esityksen käyn katsomassa musiikkikeskuksessa. Siitä huolimatta, että lapsena kuuntelin opetusta siitä, miten tanssi on syntiä. Siitä varoittivat papit, seurapuhujat ja oma äiti niin kuin monia teistäkin, ystävät hyvät.

Tänä vuonna näin eteläafrikkalaisen tulkinnan klassisesta baletista Giselle. Gisellen tarina on murheellinen: nuori nainen joutuu petetyksi, mutta rakastaa edelleen palavasti. Niin palavasti, että on valmis antamaan anteeksi ja pelastamaan pettäjänsä, kun tämän kimppuun käyvät kostajahenget.

Tässä esityksessä pelastusta ei kuitenkaan tullut. Giselle liittyi kostajahenkien seuraan ja tuhosi pettäjänsä. Pelastusta ei tullut. Miten todelta se tuntuukaan silloin, kun suhde läheiseen ihmiseen ajautuu umpikujaan. Silloin, kun kertaa omien tekojen ja laiminlyöntien ketjua. Silloin, kun kiertää oman syyllisyyden ja häpeän ympyrää. Jumalakin tuntuu kääntäneen selkänsä. Pelastusta ei ole.

Erityisen puhuttelevaa tuossa esityksessä oli se, että pettäjä Albrechtin roolin tanssi vaaleaihoinen mies. Kaikki muut tanssijat Giselle mukaan luettuna olivat mustaihoisia.

Jälkeen päin oivalsin, että pelastus tuli sittenkin. Se tuli siinä, kun valtaa ja kunniaa edustava vaaleaihoinen mies joutui kohtaamaan kuolevaisuutensa. Täydellinen murtuminen asetti hänet tasavertaiseen asemaan mustaihoisten sisartensa ja veljiensä kanssa.

Etsimättä mieleen nousi siirtomaaherruuden ja rotusorron synkkä historia, valkoisen miehen taakka, jota lähetystyökin on saanut ja saa kantaa. Etsimättä mieleen nousivat Välimeren turkoosissa aallokossa kieppuvat laivat ja veneet. Ne ovat ääriään myöten täynnä parempaa elämää etsiviä ihmisiä.

Näillä ihmiskunnan vaiheilla, historialla ja tällä päivällä on yhteys. Kuivuutta ja nälkää, sotaa ja levottomuuksia pakenevat tulevat tietämättään hakemaan hyvitystä siirtomaaherruuden synnistä. Ajattelen, että sen synnin vaikutus ulottuu meidän päiviimme. Pakoon lähteneet etsivät pelastusta hädästään.

Ihmiset ovat aina ylittäneet rajoja ja meriä, luvallisesti tai luvatta, vapaaehtoisesti tai pakosta. Koko Vanha testamentti on kirjoitettu lähtemisistä, perille tulemisista ja palaamisista. Hyvässä tai pahassa.

Aabraham ja Saara, Jaakob, Leea ja Rakel, Joosef ja hänen veljensä, Mooses, Aaron, Mirjam ja koko kansa, moabilainen Ruut, joka seurasi anoppiaan Noomia Betlehemiin. Kertomuksia on lukuisia.

Ihmiset ovat siirtyneet paikasta toiseen, kun elinolot entisillä asuinsijoilla ovat muuttuneet kestämättömiksi. Näiltäkin seuduilta on lähdetty Australiaan, Amerikoihin ja vähintään Saksaan tai Ruotsiin paremman elämän toivossa.

Siksi on niin vaikea käsittää, että eurooppalaisina olemme olleet hitaita löytämään ratkaisuja kysymykseen, miten otamme vastaan kotiseuduiltaan pakenevat sisaret ja veljet.

Voisimme maksaa hyvinvointivelkaamme kohtelemalla heitä inhimillisesti. Voisimme keventää valkoisen miehen taakkaa. Lähimmäisenrakkauden hengessä voisimme jakaa sitä hyvää, minkä Jumalalta olemme lainaksi ja lahjaksi saaneet.

Herättäjän kansainvälinen työ, jolle näissä seuroissa olemme lahjamme antaneet ja kolehdin kantaneet, tukee Heränneen kansan lähetysrahaston kautta Suomen Lähetysseuraa.

Lähetysrahaston juuret ovat syvällä herännäisyyden varhaisissa vaiheissa. Jonas Lagus toi lähetysinnostuksen Suomeen samoihin aikoihin, kun Savon ja Pohjanmaan herännäisyys kohtasivat. Nilsiäläinen talonpoika Paavo Ruotsalainen, Kalajokilaakson papit Lagus ja Nils Gustaf Malmberg sekä monet muut heränneet tuomittiin ankariin sakkoihin Kalajoen käräjillä 1838-39. Tuomion syy oli pakanalähetyksen tukeminen.

Vaikka emme enää puhu pakanalähetyksestä, samaa innostusta tarvitsemme edelleen. Innostuksen lähdekin on sama: rajoja ylittävä Jumalan rakkaus Kristuksessa. Se sai apostoli Paavalin työtovereineen ylittämään lukuisia kielten ja kansanryhmien rajoja Rooman valtakunnassa. Se sai hänet kieppumaan Välimeren myrskyssäkin.

Tästä rakkaudesta Suomen Lähetysseura haluaa edelleen todistaa sanoin ja teoin. Ylittääkseen rajoja tai valtameriä Jumalan rakkaus tarvitsee ihmisiä. Lähtijöitä, jotka sietävät epävarmuutta, sopeutuvat muuttuviin oloihin ja luottavat siihen, että Kristus kantaa silloinkin, kun usko on koetuksella. Jumalan rakkaus tarvitsee lähettäjiä, jotka sitoutuvat tukemaan taloudellisesti ja rukoilemaan. Tähän sitoutumiseen meitä kutsutaan tässä liikkeessä ja omissa seurakunnissamme.

Ja lopulta Jumalan rakkaus tekee lähtijöistä, vastaanottajista ja lähettäjistä tasavertaisia kumppanuksia, sisaria ja veljiä. Rajat ja valtameret ylittyvät kaikkiin suuntiin. Voimme oppia toisiltamme ja kokea yhteyttä rajoista ja valtameristä huolimatta. Sitä Jumalan missio, Jumalan lähetys parhaimmillaan on. Sen keskiössä on Jumalan rakkaus Kristuksessa. Se muuttuu elämäksi. Se synnyttää uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta. Kristus itse on siellä, missä umpikujaan joutunut etsii auttajaa. Kristus on siellä, missä hätääntynyt etsii pelastusta ja armoa.