Vierauden tunteen vaivaama

Runoilija Kaija Pispan kesä ja syksy 1994 menivät pökerryksissä ja sekamelskan keskellä. Miehensä Jaakko Löytyn kanssa hän remontoi kodiksi vanhaa kansakoulua, joka oli osoittautunut hometaloksi. Kuuden Senegalin-vuoden jälkeen perhe oli asettumassa takaisin Suomeen.

– Senegalissa oli niin kuumaa, että kenkinä käytettiin varvassandaaleita. Sandaaleilla laahustettiin, ettei hiekka lentäisi. Se tyyli oli jäänyt päälle niin, että putosin portaistakin, kun olin unohtanut, miten niissä kävellään, muistelee Kaija.

Senegalissa kuumuuteen oli liittynyt väsymystä, uupumusta ja sairastamista. Koko perhe oli saanut niistä osansa.

Suomessa supermarkettien tavarapaljous tuskastutti ja ahdisti toisella tavalla. Mitä sillä kaikella voi kukaan tehdä? Senegalissa elettiin vielä köyhää aikaa. Kaupat olivat kioskin kokoisia, ja niistä sai säilykkeitä, riisiä ja keksejä.

– Kun koin Suomessa epäasiallista käytöstä, mieleeni nousivat hymyilevät, sanavalmiit ja huumorintajuiset senegalilaiset. Ja miehet, jotka suhtautuivat varttuneeseenkin naiseen naisena. Ihmiset olivat läsnä toisilleen.

– Olin palannut kotimaahani, mutta vierauden tunteeni oli valtava. Kesti kolme vuotta, ennen kuin se hävisi.

Samoihin aikoihin Suomen Lähetysseura etsi tunnuslaulua vuoden 1995 lähetysjuhlille.

– Päätimme tehdä laulun niin, että minä kirjoittaisin sanat ensin. Yleensä teemme toisin päin: saan Jaakolta valmiin melodian, johon kirjoitan tekstin, Kaija Pispa kertoo.

Hän ja muusikko Jaakko Löytty ovat olleet pitkään paitsi aviopari myös työpari. He löysivät toisensa lukioaikoina Ylöjärvellä.

– Omien kokemustemme ohella laulun inspiraation lähteenä oli lahjaksi saamamme Matti Peltolan kirja Martti Rautanen – Mies ja kaksi isänmaata. Eläydyin vahvasti tuon suomalaisen lähetystyön uranuurtajan vaiheisiin Ambomaalla, Pohjois-Namibiassa, jossa häntä vastaan tuli monenlaisia vaikeuksia, sairauksia, aavikkoa ja tulvavesiä.

Kaija yllättyi, kun hänen työparinsa suhtautui sanoitukseeni torjuvasti.

– Riitelimme Jaakon kanssa laulusta, mikä on tosi harvinaista. Säkeet olivat hänen mielestään liian pitkiä, mutta en antanut periksi.

Riita laantui, ja Jaakko ryhtyi säveltämään.

Laulun kertosäkeestä käytiin vielä oma riitansa. Sitten laulu valmistui. Vähän happamina tekijät lähettivät sen eteenpäin. Mitään palautetta ei tullut, mutta lähetysjuhlilla laulettuna laulu tuntui Kaijan korvissa mukavalta.

Laulusta pidettiin. Se on nyt kaksikymmentä vuotta vanha, ja sitä lauletaan edelleen. Tekijät ovat jättäneet laulunsa elämään omaa elämäänsä, ”niille, jotka tarvitsevat sitä”.

– Kahden maan kansalainen -laulu on tärkeä omalla runoilijan tielläni. Se, että laulusta pidetään, rohkaisee. Ihmettelen sitä, ja kiitän siitä.

– Laulun avainsanat ovat ”saartavien tulvavetten tuolla puolen”. Siinä olevaisuuden raja häipyy. Ollaan tuolla puolen, mutta toisaalta katsotaan omaa olemista tältä puolen, Kaija Pispa sanoo.

Hän pohtii kaipauksen olemusta. Usein inhimillinen kaipaus ja ikävä kohdistuvat taakse jääneisiin tai menetettyihin aikoihin ja paikkoihin. Toisaalta kaipaus ja ikävä voivat tähytä myös tulevaan ja toisaalle.

Kaija Pispa ei käytä sanaa taivasikävä.

– Läheisemmältä tuntuu ajatella niin kuin vaarini opettamassa laulussa, että ”tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme”.

– Se jokin, jota kaipaamme, ei kuitenkaan paikka, vaan tila. Jumalan aikakäsityksen mukainen iankaikkinen elämä on ehkä jo alkanut. Uskon, että olemme tavallisessa elämässämme keskellä sitä kaikkea hienoutta, mikä on taivaassa. Vähitellen Jumala avaa silmiämme sille.

Teksti Ulla-Maija Vilmi

Kuva Hans von Schantz

 

Riitelimme Jaakon kanssa laulusta, mikä on tosi harvinaista.”

 

Kahden maan kansalainen

 

Edessä reitti tuntematon aukeaa,

omin voimin emme kestä tuulta vasten;

matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa:

kaitse askeleita horjuvien lasten.

Vaikka vaellus on vaivaista,

minä vielä jaksan toivoa;

olen kahden maan kansalainen.

 

Takana aavikon ja vuorten janoisten,

saartavien tulvavetten tuolla puolen,

yöhöni kuiskaan voimattoman rukouksen:

Sinä tiedät kaiken, elän taikka kuolen.

Vaikka vaellus on vaivaista,

minä vielä jaksan toivoa;

olen kahden maan kansalainen.

 

Erämaan hiekastakin kasvaa puutarha,

uskon verso nousee, Herra, lahjanasi.

Raota portti, valtakuntaan, armahda!

Älä pyytävältä peitä kasvojasi!

Vaikka vaellus on vaivaista,

minä vielä jaksan toivoa;

olen kahden maan kansalainen.

 

Elämän näen pientareelle piirtyvän;

Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!

Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:

Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.

Vaikka vaellus on vaivaista,

minä vielä jaksan toivoa;

olen kahden maan kansalainen.

Sanat Kaija Pispa

Sävel Jaakko Löytty