Asko Peltola
Sunnuntai 4.7.2021
aamuseurat klo 8.00
Asko Peltola
Tätini oli ahkera herättäjäjuhlilla kävijä. Hän syntyi jo ennen maamme itsenäistymistä, koki sotavuodet ja jälleenrakentamisen. Hänen jäämistöstään löysin lipaston laatikosta kauniisti kirjotun huoneentaulun. Sen kolme sanaa kuuluivat: ”Opi kärsimään valittamatta.”
Voisinko elää elämäni valittamatta? Onko minun kestettävä kaikki ja enemmänkin? Saanko tarvita muita ja olla tarvitseva?
Tunnistan itse kipuilevani tällaisen itsepärjäämisen taakan alla. On jaksettava. On osattava. On kannettava vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Samalla on kuitenkin itsestään selvää, että muita autetaan — jopa omia tarpeitaan sivuun jättämällä.
*****
Etenkin meitä eteläpohjalaisia hymyilyttää Kauhavan naapuripitäjäläisiä kuvaava sananparsi. "Ei saa auttaa, sanoo lapualaanen, kun tervakuorman alla makas." Ei — saa — auttaa.
Eteläpohjalaisuudessa yhdistyvät hämmentävällä tavalla yhtäältä yritteliäisyys ja omavoimaisuus ja toisaalta yhteisöllisyydestä kumpuavat talkoot. Kökkätyöllä on näitäkin juhlia rakennettu.
Eteläpohojalaanen voi olla ylypiä ja nöyrä yhtä aikaa. ”Kukaan ei oo mitään” on näillä lakeuksilla asuviin liitettyä trossailua. Mutta yhtä lailla se voisi heijastaa nöyrän ihmisen omakuvaa.
Mistä syntyy tämä ristiriita? Miksi avaraan armoon nojaava ei hevin hyväksy autetuksi tulemista?
Ainakin osasyynä tähän lienee sukupolvien perintönä omaksuttu käsitys, että omista mokista on selvittävä itse. Jos taitamattomuuttaan kaataa tervakuorman, niin itte on sen alta päästävä.
Meissä suomalaisissa taitaa elää vielä menneiden sukupolvien raatajanaisten ja -miesten perintö. Valittaa ei saa, ja läpi harmaan kiven on mentävä, hinnalla millä hyvänsä.
Mutta ei kestäminen voi eikä saa olla hyvän elämän mitta.
*****
Niin — miten käy, jos en olekaan vahva? Jos en kerta kaikkiaan jaksa? Jos koen, että en pysty täyttämään minulle istutettuja tai itse itselleni asettamia mittoja?
Yhä useammin tulee vastaamme kertomuksia siitä, miten omiin voimiin luottaminen ajaa umpikujaan. Moni suorituskeskeinen ihminen havahtuu vasta epäonnistumisten kautta, että Jumalan armolla ei ole mitään tekemistä omien saavutusten kanssa. Joskus sen huomaaminen vaatii pohjamudissa rämpimistä.
Joku haluaa neuvoa, ohjata ja pitää kaikki langat käsissään. Piiskata itseään aina vain parempiin suorituksiin siinä kuitenkaan onnistumatta.
Toinen kuvailee, miten vaikeaa on ottaa apua vastaan. Hävettää tarvita apua syömisessä, vaikka lusikkaa pitelee rakkaimman ystävän käsi. Oma avuttomuus nolottaa.
Jollekin on ylivoimaista myöntää, että ei pysty suoriutumaan työtehtävistään tai ei jaksa hoitaa ja tukea läheisiään. Kynnys avun pyytämiseen on korkea. On vastenmielistä olla toiselle vaivaksi.
*****
Moniin meistä on iskostettu vahva yksin selviämisen pyrkimys. Vaikka joskus haluaisi apua ja olisi valmis ottamaan sitä vastaan, ei uskalla pyytää. Lähimmäinen ehkä näkeekin sen, mutta ei rohkene edes kysyä, tarvitsetko apua, koska meillä ei tavata puuttua toisen asioihin.
Toisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen on upotettu syvälle kulttuuriimme. Naapurin ovelle kolkutetaan pyytämättä enää vain harvoin.
Koronakriisi on nostanut esille avun tarpeen ja samalla joillekin myös sen vastaanottamisen vaikeuden: kun on tottunut itse hoitamaan asiansa, mutta suljetaan karanteeniin, on myönnyttävä ottamaan apua.
Kuitenkin avun pyytäminen ja antaminen luovat merkityksellisyyden kokemusta ja yhteenkuuluvuutta. Kun auttaa muita, saa itselleenkin jotain... mutta myös toisin päin: kun antautuu autettavaksi, kun myöntää tarvitsevansa apua, vahvistaa samalla toisten ihmisten kokemusta heidän oman elämänsä ja olemassaolonsa merkityksellisyydestä.
Avun vastaanottaminen on elämän jakamista, sitoutumista kulkemaan yhdessä toisten kanssa. Se antaa kasvupohjaa myös kiitollisuudelle.
Vastavuoroisuuden voi nähdä jopa lähimmäisyyden peruskivenä: älä jää yksin, äläkä jätä ketään yksin. Apua antamalla ja sitä vastaanottamalla tuet ihmisenä olemista ja kasvamista. Siis rakastat lähimmäistäsi.
*****
Ainutkertaisen elämän onnistumisen mittana ei pidä olla kärsimyksen kestäminen. Voisitko jo ennen kuin jaksamisesi rajat tulevat vastaan, pyytää ja ottaa vastaan apua? Ja jos tunnet saaneesi menneiltä polvilta yksin puurtamisen ja selviämisen perinnön, ole rohkea ja katkaise tämä kahle.
Saako sinua auttaa? Uskallatko apua pyytää, vaikka olisit itse ”tervakuormasi” kaatanut?
Itse haluan tavoitella rohkeutta tunnustaa yhä useammin niin sivullepäin kuin ylöspäin: olen tarvitseva, tue minua. Jaa kuormani. Halaa ja ota syliin. Saat auttaa.
Maakuntajohtaja Asko Peltola.
 | Puhe pdf-muodossa. |
