Markku Orsila

Puhe pdf-muodossa.

sunnuntai 16.7.2023
aamuseurat klo 8.00
Markku Orsila

Löysin kesällä postikortin kokoisen pahvilapun. Lappu on päivätty heinäkuun 19 päivä 1971. Koko lailla tasan 52 vuotta sitten. Synnyin pari viikkoa aiemmin. Äidinäitini oli silloin tehnyt matkan Tampereelta Kajaaniin katsomaan minua. Kortissa on mummuni käsialalla kirjattu ensitunnelmia. Hän kirjoittaa miten ihmeellistä oli nähdä minut. Olin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa ja myöhemmin hänelle selviäisi, että ainoa.

Mummuni, joka oli menettänyt oman äitinsä neljävuotiaana, ihmetteli oman nuoren tyttärensä muuttumista äidiksi. 25-vuotias äitini oli kaiketi pitänyt minusta kiinni omistavasti, kun mummuni kirjoitti: ”Aikuiseksi kasvanut tyttäreni työnsi minut kokonaan eroon itsestään. Mutta kaiketi se on osa matkasta äitiyteen.” Mummu täsmentää kortissa: ”En ole itse kokenut tätä, kun minulla ei ollut äitiä.” Hänen ei tarvinnut, eikä hän voinut koskaan sanoa omalle äidilleen: ”Annapa olla. Näpit irti lapsesta. Älä siinä neuvo, kyllä minä oman lapseni osaan hoitaa.” Jotakin tuollaista kuvittelen äitini ajatelleen, jos ei ihan suoraan sanoneen. 

Suhteessa omaan tyttäreen mummuni kirjoitti. ”En tiennyt kuinka tämä asia järjestyy luonnossa, kai se napanuora nyt katkesi lopullisesti. Tunsin silti tämän pienen pojan niin läheiseksi.” Nimestänikin oli keskusteltu ja Santeria oli jo mietitty. Myöhemmin keksivät Markun vielä siihen eteen.

Tästä matkasta alkoi merkillinen perinne. Tuon ensimmäisen muistiinpanon jälkeen mummuni aloitti kirjan minulle. Hän kirjoitti ruskeakantiseen päiväkirjaan harvakseltaan, silloin tällöin, ajatuksia ja muistiinpanoja. Kirjassa on selvät ohjeet. Se pitää antaa minulle hänen kuoltuaan.

Marssitan mummoni esiin monesta syystä. Hän kuoli, kun olin jo nuori mies. En ole häntä muistellut pitkiin aikoihin, vaikka ajattelen, että muiden isovanhempieni tavoin hän on minussa mukana aina. Muiltakin isovanhemmilta ehdin saada monenlaista henkistä perintöä, on kirjeitä ja kortteja, mutta äidinäidin kirja on ainoa suoraan minulle kirjoitettu ajatelmien kooste. Muutin hiljattain uuteen kotiin ja muuttolaatikoita purkaessani muistikirja putkahti esiin.

Kirjan ajatukset alkoivat nyt elää uudella tavalla. Missä lienee syy? Omassa hätääntymisessä tai ikääntymisessä, elämän yksinäisissä hetkissä, maailman uhkien puristuksessa vai tässä kaikessa. Huomasin, että mummuni, joka ei juuri koulun penkkiä ollut kuluttanut, löysi paljon viisaita ajatuksia. Hän ei tarjoa niitä ylhäältä tai ainoana totuutena. Istuin yhtenä kesäyönä pitkään hereillä ja mietin näitä toivon seuroja, elämän viisauksia ja sitä, mistä ne maailmaan tulevat ja kuinka ihmisten mieliin kulkevat. Sitten ennen nukahtamista ajattelin, että varmasti tekoäly pian ratkaisee kaiken. Mitä jos annan sille tehtäväksi koota lisää isovanhempien viisauksia minulle toiseksikin kirjaksi.

Näistä tekoälysovelluksista on tänä keväänä puhuttu aina ja kaikkialla. Sellaisia sopuli minäkin olen, että kun ensimmäinen tuttavani kertoi kokeilleensa älyä, oli pakko päästä koittamaan. Huima peli. Jos sille syöttää hakusanoiksi: syvällinen herättäjäjuhlapuhe, jossa vertaillaan ihmisen, tekoälyn ja Jumalan viisautta, se tekee sen. Kun pyysin vielä ottamaan huomioon, että älyjen ja viisauksien määrä ahdistaa nyt minua ja monia ihmisiä ja tämän sekavan tiedontulvan keskellä moni etsii kestävää uskoa ja toivoa, älykäs hakukone selviää siitäkin.

Sain ruudulle puheen, jossa älykone kertoo ihmisen ainutlaatuisuudesta ja älyn lahjasta, ihmisellä on kyky kuvitella tulevaisuutta ja tehdä eettistä pohdintaa. Äly osaa olla itseään kohtaan kriittinen, se sanoo edustavansa kaikessa maailman viisaudessa lähinnä poikkeuksellisen suurta laskentatehoa ja tietojen yhdistämiskykyä. Se on teknologia, joka tulee muuttamaan ihmisen ajattelua ja koko maailmaa. Äly tunnusti, että Jumalan viisaus on suurinta ja ylittää kaiken muun. Jumalan äly toimii vielä niin, että se pystyy edustamaan ihmisille pysyvää uskoa ja toivoa.

Äly muodostaa nyt siis mahdollisuuksia ja uhkia. Karmeimmissa kuvitelmissa äly väärissä käsissä johtaa kontrollimaailmaan, jossa ihmisten elämä muuttuu piinaksi. Siellä älyn avulla puristetaan jokainen ihminen diktaattoreiden vallan alle. Toisissa uhkakuvissa äly saa viimein oman tietosiuuden ja tahdon, jonkinlaisen sielun ja se alkaa ihmisen tavoin rakentamaan omaa maailmanjärjestystä, yhtä ahnaasti kuin ihminen on tehnyt ja samalla tavalla se alistaa maailman valtaansa ja lopulta myös meidät, edelliset luomakunnan kruunut.

Äly suoriutuu jo nyt uskomattomista tehtävistä ja monimutkaisista analyyseistä. Kun silmäilin sen kirjoittamaa herättäjäjuhlapuhetta ajattelin, että olisin pärjännyt hyvin sillä. Ihmetellen älyä luin puheen työkaverilleni. Keskustelimme miten ”kone on analysoinut paljon tekstejä körteistä, herättäjäjuhlista, ehkä seurapuheitakin. Se on lukenut artikkelit älystä, uskosta ja toivosta ja informaatioähkystä ja siitä miten ihminen voi löytää ja ylläpitää toivoa, uskoa ja luottamusta. Ehkä se kävi vilkaisemassa myös hengelliset aineistot ja kirjoittaa Jumalan isolla Jiillä.” Sitten yksi työkaverini sanoi: ”Kaikki ok, mutta yksi puuttuu, puheessa ei ole mitään henkilökohtaista.” Se ei  onneksi tunne minua, eikä teitä, eikä sitä mitä tunnet nyt.

Siinä on mummoni kirjan ylivertaisuus. Se on kirjoitettu minulle. Mummu ihmettelee Tampereen tekstiilitehtaan lattian tasolta ihmistä. Hän kirjoittaa miten osa ihmisistä unohtaa olevansa tavallisia ihmisiä ja alkavat kuvitella olevansa muita ylempänä tai parempia. Tätä pohdintaa hän usein kesäyönä kirjoittaa ja varoittaa minuakin: ”Jos sinusta Santeri poika tulee joku herra, muista, että niitä on kahdenlaisia. Toiset luulevat olevansa muita parempia.”

Tulevalle perheneuvojallekin tulee ohjeita, joita ei silloin ollut ehkä neuvoiksi tarkoitettu. Mummu pahoittelee välillä, että kirjoittaa raskaista tunteista. Kirjan alkupuolella hän kuvaa puolisonsa, vaarini kanssa elettyä remonttiviikkoa. Mummu kirjoittaa: ”Onneksi remontti on ohi. Tiedätkö poikani, että kaikkein pisin matka maailmassa on tulla toista ihmistä puolimatkaan vastaan, sen jälkeen, kun on oltu viikko hiljaa.”

Mummuni ei puhunut uskostaan ja Jumalan kanssa käymistään keskusteluista minulle lapsena. Nekin ajatukset löytyvät kirjasta. Tammikuussa 1976 rivit: ”Joskus, kun viimeinen venevalkama on jäänyt taakse ja edessä on tuntematon, tietämätön ulappa, tiedän, että kaikki se mitä minulle tapahtuu, tapahtuu siksi, että Jumala sen sallii. Aamulla lähden saattamaan veljeni hautaan.”

Jumala jossakin järjestää maailmankaikkeuden kuten haluaa. Hänen väitetään olevan tässä ja hänellä on sinulle ja minulle jotakin varattuna. Hän on jättänyt kaipauksen, toivon viisaudesta, joka ylittää kaiken ymmärryksen, kaipauksen lähimmäisen luokse, rakkauteen ja viisauden lähteille. Siellä taitaa virrata yksinkertainen ja kirkas vesi, kun sinne löydetään.