Mio Kivelä

Aivan ihanaa, että juuri sun polku on tuonut sut tänne tänään. Tuntuu hyvältä olla yhdessä.

Mä oon Mio Kivelä, aloitteleva körtti. Mennään vaikka sillä tittelillä tänään.

Mulla oli monia asioita, joista olisin tahtonut teille tänään puhua. Juhannusyönä moni asia meni kuitenkin uusiksi.

Palasin pari päivää sitten Oslosta, jossa oon viettänyt tämän kevään ja alkukesän opiskelijavaihdossa. Ja siltä varalta, jos jollain on sattunut jäämään otsikoista huomaamatta, niin juhannuspäiväksi suunniteltu Oslo Priden kulkue jouduttiin perumaan edellisenä yönä homobaarin edessä tehdyn terrori-iskun vuoksi. Isku laittoi mulla ajatuksia uusiksi. Samaan aikaan se sai katsomaan näiden herättäjäjuhlien teemaa taas uusin silmin. Lohduksi toisillemme. En olisi voinut parempaa teemaa juhlille tähän väliin toivoa.

Kun tieto iskusta tavoitti mut sinä yönä, niin mä tiesin mitä haluan seuraavana päivänä tehdä, mitä tarvitsen.

Vaikka Pride-kulkue peruttiin, laitoin seuraavana päivänä Pride-vaatteet päälle ja sateenkaariliput reppuun. Jatkoin kukkakaupan kautta ensin kirkkoon ja siitä iskun tapahtumapaikalle.

Tiesin, että mun täytyy päästä kirkolle. Viedä sirpaleiksi rikottu sydämeni sinne Jumalan eteen. Jonnekin missä tiesin sen olevan hyvässä turvassa ja huollossa.

Sen lisäksi mun täytyi päästä kaduille. Olemaan olemassa ja näkyvissä omana itsenäni. Näyttääkseni itselleni ja ehkä myös muille, etten suostu piiloutumaan. En suostu katoamaan.

Halusin myös olla ihmisten, erityisesti vertaisten, ympäröimänä. Luoda itselleni, kenties toisille ja ehkä koko maailmalle tunteen, että me emme katoa, meitä ei saada kaadettua.

Läsnäolo oli niissä hetkissä enemmän kuin sanoja. Se oli hiljaisesti laskettuja ruusuja, paikalle tuotuja sateenkaarilippuja, sytytettyjä kynttilöitä, tutuille ja tuntemattomille ojennettuja nenäliinoja, lempeitä katseita ja halauksia.

Musta oli tärkeää, että olimme siellä tapahtumapaikalla. Näyttämässä itsellemme ja muille, että tätä tilaa ei viha ja pelko saa. Näyttämässä, että vaikka meidän turvapaikkaa on loukattu mitä julmimmalla tavalla, niin me otamme sen takaisin.

Halusin yrittää rakentaa hyvää maailmaan, jossa tuntui olevan niin paljon pahaa, surua ja vihaa.

Tässä hetkessä on mielestäni paljon niitä samoja elementtejä, joita tuolloin kaipasin. Jotenkin musta tuntuu, ihan jo näin aloittelevana körttinäkin, että Siionin virsien äärelle voi tulla juuri niin rikkoutuneena tai eksyneenä kuin on. Juuri sellaisena kuin milloinkin sattuu olemaan. Saa jättää kivut ja ajatukset veisuuseen ja ne ovat siinä hyvässä turvassa ja huollossa. Toivonkin, että jokainen meistä saisi kokea täällä, näillä juhlilla ja yhä laajemmin, tilaa olla läsnä omana itsenään.

Täällä on myös sitä yhdessä olemista, ihmisten ympäröimänä olemista. Se on hyvin käsinkosketeltava kokemus juuri nyt. Tässä hetkessä saa todellakin kokea, ettei ole yksin.

Sen lisäksi koen, että aina, kun olemme samaan aikaan sateenkaarevien ja kristillisten asioiden äärellä, niin me otamme tilaa takaisin. Näytämme, että kristillisyyttä eivät viha ja pelko saa. Näytämme, että vaikka kristillisyyttä on voitu käyttää satuttamaan meitä mitä julmimmilla tavoilla, niin otamme sen takaisin. Kristillisyys kuuluu meillekin.

Entä sitten se hyvän tekeminen? Se syntyy tässä hetkessä. Katseissa, sanattomassa läsnäolossa ja veisuussa. Toivon sen lisäksi leviävän myös tästä laajemmalle.

Se leviäminen linkittyy mielessäni siihen tarpeeseeni mennä kirkkoon siellä Oslossa. Tajusin nimittäin vasta jälkikäteen, etten muistanut miettiä kertaakaan, voinko tai saanko mennä sinne suruineni. Tajusin vasta myöhemmin, kuinka paljon merkitsi, että ovet todella olivat auki ja oviaukossa sateenkaarenkirjava matto viestimässä "olet tervetullut". Kuinka hoitavaa oli nähdä ihmisten ottavan kirkon tilaa omakseen, vievän sateenkaarilippuja sivualttareille ja sytyttävät kynttilöitä. Kirkko sai olla myös sateenkaari-ihmisten surun paikka. Se oli merkityksellistä ja samalla surullista sillä tiedän, ettei se ole itsestäänselvää.

Olemme nyt ensimmäisissä herättäjäjuhlilla virallisesti järjestetyissä sateenkaariseuroissa. Tämäkään ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Takana on valtavasti työtä, jonka hedelmästä me saamme tänään nauttia. Ja toivon, että saadessamme vain olla ja nauttia, syntyy samalla pieniä siemeniä, jotka levittävät sitä samaa hyvää hedelmää myös muualle. Jotta jokainen voisi viedä särkyneen sydämensä, surunsa tai epävarmuutensa kirkkoon, veisuihin tai muualle Jumalan eteen ilman, että kukaan toinen ihminen tulee väliin määrittelemään saisiko hän sitä tehdä vai ei. Sillä sitä mietin, niiden tapahtumapaikalle tuotujen kukkien, lippujen, kynttilöiden, korttien, pehmolelujen ja Pride-oluiden äärellä;

Me olemme yksi ruumis, jossa on monta jäsentä. Jos yksikään ruumiin jäsenistä kärsii, kärsii koko ruumis. Jos yksikään meistä ei ole turvassa tai vapaa, ei kukaan meistä ole turvassa tai vapaa.