Jaakko Simojoki

Lataa puhe pdf:nä tästä.

Annathan anteeksi, kun kohta aion rikkoa kirjesalaisuuden. Annathan anteeksi.

Turun arkkipiispan talosta lähti kirje minulle 27.1.1966. Se oli harvinainen kirje, osoitettu juuri minulle, pojalle, joka oli lähtemässä koulun jälkeen opintielle. Oli elämänsä käännekohdassa.

Olen näillä mailla yli neljänkymmenen vuoden ajan saanut palvella pappina ja kertoa salatun Jumalan lahjoista, armosta ja lohdutuksesta. Nyt on aika rikkoa tuo kirjesalaisuus ja kertoa, mitä isäni Martti Simojoki tahtoi minulle sanoa elämään evästykseksi.

Tätä kirjettä ei ole toistaiseksi kukaan muu lukenut kuin minä. Nyt on aika kertoa joitakin ajatuksia, hänen ajatuksiaan, tässä seurapuheessani.

Hän kirjoittaa näin: Kohta koulusi siis päättyy. Se on pitkän saran pää, jota nyt olet astelemassa. Siihen on sisältynyt tavattoman paljon. Paljon on osattava ja muistettava, mutta se ei ole sittenkään pääasia. Tärkeintä on, jos on saanut näkökulman, josta osaa oikein arvioida asioita ja oloja. Sellaisen toivon sinulle jossain määrin muodostuneen. Ja jos pysyt Jumalan edessä ja asetat vaikeutesi ja tappiosi, niin kuin ilosi ja toiveesikin Hänen eteensä, hengität iankaikkisuuden raikasta ja puhdasta ilmaa, jossa näköalat kirkastuvat ja katse terottuu erottamaan toisistaan oikean ja väärän, valheen ja totuuden.

Etköhän sinäkin, ystäväni, tahdo olla näilläkin juhlilla vahvistamassa sitä näkökulmaa omassa elämässäsi, josta käsin osaa oikein arvioida asioita ja oloja. Tässä kirjeessä on vahva julistuksen maku, aivan kuin testamentti 50 vuoden takaa meille kaikille. ”Jos pysyt Jumalan edessä.” Ei siinä ole niin helppo pysyä. Mieluummin pysyttelee ihmisten edessä kuin Jumalan edessä. Ihmisten edessä on usein niin, että näköalat sumentuvat, totuus ei erotu valheesta eikä oikea väärästä.

Mutta toisin on Jumalan edessä. Sinne kun me tuomme voittomme ja tappiomme, vaikeutemme, kaiken, niin silloin näköalat kirkastuvat. Silloin saamme, kuten isäni kuvaa, uskon näin, ”hengittää iankaikkisuuden raikasta ja puhdasta ilmaa”.

En siis aivan turhaan tässä riko ”kirjesalaisuutta”. Uskon, että näissä toivotuksen sanoissa elämäntaipaleensa alkuvaiheessa olevalle pojalle ja meille kaikille on annettavaa.

Sitten ihminen, hän jatkaa, helposti masentuu, mutta Jumala lohduttaa ja vahvistaa sanallaan.

Kyllä me ihmisetkin osaamme lohduttaa ja vahvistaa, mutta joskus käy niin, että siinä on myös oma etu mukana. Mutta Jumalan lohdutus ja vahvistus on pyyteetöntä. Se on tarkoitettu kaikille erotuksetta, uskontoon, ihonväriin, sukupuoleen katsomatta.

Isäni tahtoi myös paljastaa jotakin omista sisimmistä tunnoistaan, kun hän kirjoitti näin: Olen ollut niin heikko, että minulle siitä syystä on tullut rakkaaksi, jopa elintärkeäksi se sana köyhille sieluille, joita Siionin virret ja herännäisseurat edustavat. En ole ollut suuntamies, mutta olen tarvinnut herännäisyyden evankeliumia.

Eiköhän niin ole meidän monen kohdalla, että me emme pärjää elämässä ilman apua ylhäältä, emme selviä ilman Kristusta. Kristus on herännäisyyden evankeliumi. Se on tarkoitettu kaikille, köyhimmillekin sieluille, niillekin, jotka eivät jaksa puhua Jumalassa aina, mutta jotka etsivät Jumalan valtakuntaa ja tahtovat sitä tehdä ennen kaikkea, ja Jumalan vanhurskasta tahtoa.

Ja sitten lopuksi: vien tämän kirjeen nyt vielä postiin, ennen kuin vaimo ja tytär tulevat konsertista. Tullaan maan pinnalle. Niin kuin meidänkin on täältä juhlakentältä lähdettävä maan pinnalle. Mutta lähde sinne omat asiasi Jumalan eteen vieden ja pysyen Hänessä.