Raisa Jarkkola
lauantai 15.7.2023
iltaseurat klo 18.30
Raisa Jarkkola
”Miksi välittäisin synnistä paskaakaan, mulla on helvetti käynnissä jo nyt?”
Tämä lausahdus tärähti korvaani joitakin vuosia sitten metrossa. En voinut olla kuuntelematta vakavanoloista keskustelua, jota kaksi nuorta kävivät. Tuon äskeisen lauseen sylkäissyt keskustelija perusteli asiaansa sillä, että hän oli koko elämänsä ollut vääränlainen, arvoton ja ilman rakkautta. Eikä kuulemma kukaan ollut osannut tai halunnut auttaa. Viimeinen mitä kuulin oli: ”Hävettää, että olen syntynyt.”
Minulle, pientä hymyilevää taaperoa työntävälle aikuiselle tuo keskustelu oli musertavaa kuultavaa. Se olisi ollut sitä kaikille kohtuullisissa voimissa oleville. Miten kukaan voi joutua ajattelemaan noin? Jonkun lapsi, jonkun luokkakaveri, jonkun naapuri, meidän tulevaisuudenrakentaja. Keskustelusta ymmärsin näiden kahden olevan menossa jonnekin, missä näistä vaikeista asioista keskustellaan. Jos sitä en olisi kuullut, olisinko uskaltanut ja jaksanut mennä juttelemaan heille? En tiedä. Toivottavasti, mutta epäilen. Jälkeenpäin olen rukoillut ja kiihkeästi toivonut helvetiksi oman elämänsä kokevan nuoren olleen jo matkan alussa, joka veisi kohti itsensä hyväksymistä ja yhteyttä muihin.
Tämä lyhyt hetki kesken metromatkan avasi minulle todellisuutta, jossa tuhannet ja tuhannet nuoret ja aikuisetkin elävät. Keskellä yksinäisyyttä, arvottomuutta, epäonnistumisen ja häpeän kokemusta, joka määrää ymmärrystä itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Ja kokemushan on tosi, vaikka ulkopuolelta tarkastellessa puitteet vaikuttaisivat olevan kunnossa.
Kun ajattelen pelastusta, syntien anteeksi antamista, armoa, kristinuskon ydinkysymyksiä, mieleeni nousee kuva ihmisestä, syntisestä, jonka Jumala joutuu murtamaan, jotta voisi alkaa hänessä hyvän työnsä. Minulle se on tuttu ja oikeastaan aika lohdullinen mielikuva, mutta myös raju ja väkivaltainenkin: muurit hakataan pirstaleiksi, omavoimainen ihminen kuljetetaan sellaisten koettelemusten ja menetysten läpi, että viimeinen hänen ylpeä itseriittoisuutensa murtuu ja runneltu ihmisraunio ei enää pyristele Jumalan voimaa vastaan, vaan antautuu. Sen jälkeen on aika lempeyden ja evankeliumin.
Olen viime elokuusta asti saanut toimia Herättäjä-Yhdistyksen nuorisosihteerinä työssä, jota en toivonut, mutta joka onkin osoittautunut suureksi lahjaksi.
Se on tuonut aivan uudenlaisen ajatuksen Jumalasta, joka murtaa ihmisen pelastaakseen hänet.
Kun vuosittain Herättäjä-Yhdistyksen rippileireille saapuu noin 150 nuorta ja puolensataa isosta, on joukossa monenlaisia tarinoita, monenlaisia odotuksia, epävarmuuksia, pelkoja, jännityksiä, riemua ja toiveita. Myös heitä, joiden elämä tuntuu syystä tai toisesta liian vaikealta, jopa helvetiltä.
Joskus sisäinen helvetti tulee esille ylitsevuotavana olemisena, joskus läpitunkemattomana sulkeutuneisuutena, joskus se ei erotu millään tavalla, vaan kietoutuu näennäisen tavalliseen vaivattomuuteen.
Tämän kuluvan vuoden aikana olen saanut kuulla lukuisia tarinoita siitä, kuinka rippikoulussa tai niin sanotusti Saari-jutuissa, jotain on muuttunut. Arka on saanut rohkeutta, raivokas lempeyttä, rauhaton rauhaa, yksinäinen ja eristäytynyt tai eristetty kokemuksen yhteydestä. Ja monet, jotka eivät ole tienneet kaipaavansa mitään, ovatkin löytäneet vielä jotain lisää jo valmiiksi hyvään elämäänsä.
Mitä se on?
Joku voisi ajatella sen olevan onnistunutta nuorisotyötä, mitä se tietenkin inhimillisestä näkökulmasta myös on. Nuorisotyötä, jota on tehty Herättäjä-Yhdistyksen puitteissa virallisesti jo 50 vuotta. Se on sitä olemisen tapaa, kulttuuria ja hengellisen elämän sanoittamista, johon jokainen vuosikerta on saanut kerryttää oman osansa. Se on vuosikausia kasvanut ja tiivistynyt rakkauden, välittämisen ja armon kulttuuri, jossa savupirtin tuoksu ja hidas virren veisuu liittää yhä uusia sukupolvia esivanhemmista alkaneeseen ketjuun, hiljaisuus antaa rauhaa ja puheet vertaisuutta, uutta ajateltavaa ja yhteisiä sanoja omille kokemuksille. Joskus tätä kaikkea on sanottu Paavon hengeksi tai Saaren hengeksi.
Me kutsumme sitä Pyhäksi Hengeksi.
Se on se Henki, jonka välityksellä kaikkivaltias Jumala toimii.
Ihminen, joka on jo murusina, varma omasta huonoudestaan, kelpaamattomuudestaan ja toivottomuudestaan. Ihminen, joka on varma, ettei kukaan rakasta häntä, kukaan ei halua aidosti kohdata häntä. Ja hän on itse niin tietoinen omasta epäkelpoisuudestaan, että tietää olevan parasta, ettei kukaan pääse lähelle, kuule, näe, kosketa sitä, mikä on aitoa ja oikeaa, kohtaa Jumalan, joka murtaa ja musertaa.
Mutta toisin kuin minun alkuperäinen mielikuvani hirveällä vimmalla ihmisen oman voiman säpäleiksi pirstovasta Jumalasta, Jumala kampeaakin hellästi ja sitkeästi irti jokaisen kiven, joka on esteenä sille, että hyväksyntä ja rakkaus pääsevät vaikuttamaan ytimeen saakka.
Kun suojamuuri on käynyt tarpeettomaksi tai ainakin haurastunut riittävästi, rakkaus ja hyväksyntä on tehnyt minut todella näkyväksi, voi rohkeus riittää myös oman syntisyyden tarkastelemiseksi, armon ja iankaikkisen pelastuksen ihmettelemiseksi.
”Saarnaa synti synniks, näytä sitten armonvilaus”, laulaa Jaakko Löytty laulussaan Ukko-Paavo. Jumalan keinot ovat monet ja meistä ihmisistä onneksi riippumattomat. Jonkun on tarpeellista kokea ylitsevuotavainen armonvilaus, jotta elämä voi jatkua syntisyydestä huolimatta.
 | Puhe pdf-muodossa. |
