Kaisa Manninen

Milloin olet yllättynyt niin, että olet mykistynyt? 

Minä olen muistellut erästä tapausta metsätieteiden opintoihin liittyvältä kenttäkurssilta, jolla olin muutama kesä sitten. Kenttäkurssilla oli paljon maasto-opetusta, ja yhtenä päivänä lähdimme pienenä ryhmänä harjoittelemaan metsäsuunnitelman tekemistä. Matkalla männikköön metsäylioppilasporukan etunenässä taivaltanut poika pomppasi yllättäen kannonnokkaan seisomaan ja lausui pontevasti sanoja psalmista 23: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen..." 

Silloin minä yllätyin ja hiljenin. Edessä oli tavallista kangasmetsää mäntyineen ja mustikanvarpuineen, mutta nuo täysin odottamatta kuullut psalmin jakeet toivat yhtäkkiä mieleeni häivähdyksen toisenlaisista vihreistä niityistä ja virtaavista vesistä. En tiedä, mitä muut opiskelijat pienestä välikohtauksesta ajattelivat tai kiinnittivätkö he siihen edes huomiota. Kainuulaiseen tapaan en tietenkään avannut suutani kysyäkseni mitään. Jatkoimme matkaa metsäsuunnitelman tekoon. 

Körttiläisyyteen kuuluu käsitys, jonka mukaan ihmisellä ei ole mitään uskonnollisia vaatimuksia. Tavallisesti körttiläisyyteen ei myöskään liity oman uskon suurieleinen julistaminen. Olen käyttänyt näitä perinteisiä näkemyksiä selityksinä silloin, kun olen pohtinut omaa arkaa tapaani tuoda hengelliseen elämään liittyviä ajatuksia esille. Siksi kenttäkurssillakin yllätyin niin suuresti, kun törmäsin täysin odottamattomassa tilanteessa Raamatun sanaan.

Milloin olet yllättynyt omasta toiminnastasi niin, että olet mykistynyt?

Eräällä yläasteen uskontotunnilla Kajaanissa tulin viitanneeksi liian nopeasti opettajan kysymyksen jälkeen. En olisi halunnut olla ainoana käsi ylhäällä, mutta olin jo ehtinyt viitata tarkkailematta ensin muita. Luokallemme vähän aikaa uskontoa opettanut opettaja oli juuri tiedustellut: "Onko joku käynyt herättäjäjuhlilla?" Hän pyysi minua vielä kertomaan tarkemmin, millaista juhlilla on. Muistaakseni yritin perääntyä hieman ja aloin mutista serkkujen tapaamisesta, lättyjen syönnistä ja taisin mainita yhdessä lauleskelun. Tietysti tarinoin aurinkoisista keleistä ja kesäisistä nurmikentistä. Nuorena sitä helposti ajattelee, että vähemmällä pääsee kun ei turhaan touhota hengellisistä asioistaan. Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä. 

Tuolla uskonnontunnilla yllätin itseni aikamoisella myyntipuheella. Käytin tilanteen puhua minulle tärkeästä aiheesta, herättäjäjuhlista, yrittäen sovittaa sanat valtavirran oletettuun makuun ja pyrkien häivyttämään hengellisyyden. Yhä edelleen minulle on vaikeaa puhua uskonelämään liittyvistä kysymyksistä. Minä pelkään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Haluaisin olla rohkeampi, sillä pelon vallassa ei pysty tekemään selkoa siitä, mihin uskoo ja miksi uskoo.

Minä olen mykistynyt, kun olen kuullut puhuttavan uskon asioista. Minä olen mykistynyt, kun on ollut minun vuoroni puhua uskon asioista. Odottamattomissa tilanteissa ne ovat saaneet minut hiljaiseksi. Ja kun körttiläistä uskoa vielä kuvaillaan ikävöivänä ja odottavana uskona. Se voi kuulostaa siltä, että ihminen olisi aina valmiina ja herkistynyt vastaanottamaan Jumalan puhuttelua. Mutta usein ihminen on itsekeskeisen kiireinen. On nurinkurista, että Jumalan kutsuessa ihminen on joko liian malttamaton kuuntelemaan tai sitten säikähtää puhuttelua.

Jokakesäisillä herättäjäjuhlilla odotan kuulevani Jumalan sanaa ja pääseväni veisaamaan, vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa ja juttelemaan myös hengellisistä kysymyksistä. En minä täällä mykisty. Täällä on jotenkin luontevampaa puhua Jumalasta - jopa helpompaa luottaa Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Annan itselleni luvan heittäytyä: minä suostun Jumalan puhuteltavaksi ja odotankin yllättyväni. Tunnen Herran olevan armollinen, pyhä, laupias ja aivan ihmeellinen - kuten juhlien tunnusvirressä veisataan.

Mutta miksi en aina kulkisi avoimin silmin ja kuulevin korvin? Haluaisin mykistymättä luottaa Jumalaan ja muihin ihmisiin ja antaa virteni pelotta soida Herran kiitosta. Haluaisin jättää epävarmuuden ja olla edes sen verran valmis, että antaisin armollisen Jumalan puhutella minua - vaikka sitten sieltä kannon nokasta käsin. Eihän yllätyksiin voi varautua.

Kaisa Manninen, Maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti, luokanopettaja, Oulu