Erkki Sutinen

Puhe pdf-muodossa

sunnuntai 3.7.2022
päätösseurat klo 13.30
Erkki Sutinen

 

Lohduksi toisillemme — yli rajojen

Kun kolme vuotta sitten lähdin Namibiaan perustamaan Turun yliopiston etäkampusta, näin etukäteen mielessäni innostuvat opiskelijajoukot.

Lähtemiseen houkutteli myös se läsnäolo, jolla mosambikilaiset, tansanialaiset, eteläafrikkalaiset ja monet muut olivat minua vuosikymmenten kuluessa hoitaneet, lohduttaneet ja ymmärtäneet. 

Korona kun alkoi, sata opiskelijaa muuttui ykkösiksi, kuten päivän evankeliumissa. Yhdeksänkymmentäyhdeksän katosi omiin koteihinsa, peruutettujen lentojen taa, turvallisiin seuroihinsa, omille mukavuusalueilleen.

Olin yksin, kadoksissa varmaan itseltänikin.

***

Viimeisen vuoden ajan olen jakanut Windhoekin-kotini kolmen opiskelijan, Lannien, Davidin ja Belon kanssa. Kun kerran kävimme tätä Luukkaan tallentamaa Jeesuksen vertausta läpi kodissamme, nuorin heistä sanoi:

- Niin, olen kyllä yksi. Mutta avaan ovet oman kansani luo. Siellä ihmisiä riittää. Yksi kasvaa sataa suuremmaksi.

Yksinäisyyden lohduttomuus avartuu, kun toinen kadonnut johtaa vieraan oman kansansa luo. Toiseutta kokevan maailma saa uudet värit, kun toiseus sulaa yhteydeksi toisten kanssa.

Monella tavalla lohduttoman maailman tulevaisuus on Afrikan nuorten varassa. Monet heistä kuitenkin hajoavat, kun kodin kieli ja kulttuuri eivät tarjoa avaimia tulevaisuuden tekemiseen. Globaalit roolimallit, vaikuttajat ja idolit — epäjumaliako he ovat — määrittelevät onnellisen elämän ihanteet, kukin omalla tavallaan.

Kysymykset siitä, mistä tulemme ja minne menemme, mistä saamme arvomme ja kuka meitä johtaa, jäävät vaille yhteistä vastausta. Ei ole lohtua, jonka voimme jakaa toistemme kanssa. Entiset valtatiet ovat hävinneet, kullakin on omat tiensä. Tässä labyrintissa moni ei näe mahdollisuuksiaan eteenpäin; nuori elämä tukehtuu liian usein, liian aikaisin.

***

Tapasin muutama kuukausi sitten Opuwon kaupungissa neljä nuorta miestä, jotka olivat viisi vuotta sitten perustaneet pajan kaupungin pääkadun varteen. He korjaavat vanhoja pyöriä ja rakentavat autojen pienoismalleja. Heillä on ovellaan tunnus: “We think beyond the limits” — meidän ajattelumme ylittää muiden määrittämät rajat. 

Kutsuimme lupaavat katuinsinöörit iltapäiväksi ja illaksi kaupungin katolla olevaan hotelliin. Insinöörit oppivat ohjelmointia ja robotiikan perusteita: nyt he kehittävät autoistaan itseajavia.  Monikielisessä illassa pidettiin puheita dimbaksi, himbaksi, damaraksi, ndongaksi, tanskaksi, afrikaansiksi, englanniksi ja suomeksi. Koolla oli niin kristittyjä kuin ateisteja. Mustia ja valkoisia. Nuoria ja meitä vanhempia. Miehiä ja naisia.

Illallinen vaati kaksi ruokarukousta. Kaikki elimme ensimmäistä kertaa elämässämme uusia asioita. Joku söi pirtelön, toiselle toi ruoan tarjoilija, kolmas näki auringonlaskun kukkulan laelta, neljäs kuuli kouluja käymättömän katuinsinöörin kiitosrukouksen siitä miten ilta oli rohkaissut edelleen ylittämään rajoja joita läheiset olivat asettaneet ja parantajien avulla halunneet pitää yllä.

Ilta tarjosi uskallusta ja rohkeutta toisillemme yli ennalta asettamiemme odotusten.

Monenlaisuuden keskellä huomasimme, että me kaikki olemme omien teidemme kulkijoita, ja erilaiset polut ja kielet, iät, ammatit ja kulttuurit yhdistivät meitä, eivät erottaneet.

***

Ilta Opuwon vuorella kirkasti minulle keskinäisen rohkaisun voiman. 

Mutta tuollaiset illat ovat harvassa. Nuoret ihmiset ovat yksin eivätkä saa uskon peruskysymyksiin vastausta, eivät digitaalisesti eivätkä muutenkaan. Afrikkalaisen, ja varmaan myös suomalaisen, nuoren epävarmuus ajaa ahdistukseen, johon kirkko ei näytä löytävän tapoja vastata, vaikka teknologian mahdollisuudet suorastaan huutavat olemassaoloaan.

Omassa työssäni rakennan siltaa teknologian ja teologian välille. Muotoilen ratkaisuja, joilla digitaalisuus auttaa kokoamaan eri puolilta maailmaa uskonilmaisuja, erilaisia mutta silti toistensa kanssa yhteensopivia yhteiseksi kudokseksi. Vihapuheen kakofonian sijaan teknologia voi auttaa rakentamaan kokonaisuutta, joka ilmentää maailmanlaajaa kirkkoa niin että yksityiskohdat saavat kaikki tulla esiin.

***

Maailmassa, jossa muutama strategi kuvittelee hallitsevansa kaikkeutta, meidän uskomme rakentaa keskinäistä ymmärtämystä ja huolenpitoa alhaalta käsin.

Maailmaan tuo toivon, uskon ja rakkauden joukko pieniä alkuja: yksi ujo ihminen, toisen hauras ajatus, kolmannen kokeileva askel. Niissä on Kristus läsnä.

Digitaalisesti ilmaistu usko, toivo ja rakkaus voi luoda tilan jossa toinen toistemme ymmärtäminen avautuu radikaalisti aiempaa koskettavammalla tavalla.

Kirkko on lohdun yhteisö. Sitä rakentavat nyt afrikkalaiset katuinsinöörit tuoreilla digitaalisilla ilmaisuillaan.