Voitto Huotari
Jeesus ei tullut maailmaan perustamaan uutta uskontoa, hän tuli antamaan ihmisille Jumalan. Näin ajattelemaan havahdutti aikanaan arkkipiispa Martti Simojoki (Uskonto vai Jumala 1964). Jeesus itse joutui käymään taistelua oman aikansa uskonnon edustajia vastaan. Se oli kamppailua ihmistekoisista rajoituksista vapaan Jumala-yhteyden puolesta. Se oli yltiöpäisen rohkeaa toimintaa, jotta uskonto turvaisi kaikkien varauksettoman oikeuden tasavertaiseen ihmisarvoon.
Uskonto ei ole arvoton, kun se ylläpitää kaipausta hyvään Jumalan yhteyteen. Kirkko on meille välttämätön. Sen jumalanpalvelus, muodot ja menotkin ovat tarpeellisia. Jumala-uskon kannalta ovat ensiarvoisia rukous, Kristuksen muisteleminen ja hengellinen kotikin sen piirissä.
Mutta uskonnosta voi tulla itsetarkoitus, joka peittää meiltä armollisen Jumalan. Tapakysymyksistä tulee uskon kysymyksiä. Jeesuksen alkuperäinen tuoreus jää uskonnollisten kuvioiden ja kiistojen tunkkaiseen hämäryyteen. Menneisyys raahautuu mukana tavalla, joka vääristää raikkaan uskon.
Me Kainuussa kasvaneet vartuimme aikanaan ympäristössä, joka vaali elämän ja uskon yhdenmukaisuutta. Vuosikymmenten mittaan elämä maailmalla on pakottanut meidät muiden tavoin ajattelun, asenteiden ja tapojen muutoksiin. Se on ollut joskus kipeä prosessi, mutta ennen kaikkea avartava. Olemme kasvaneet etsimään paikkaamme toisenlaisten elämäntapojen, aatteiden ja uskontojen keskellä.
Kestävää, muuttumatonta on ollut Kristus-usko. Ainoa tarpeellinen on pitää kiinni yksin Kristuksesta eikä mistään muusta. Maailman elämä, tämä Jumalan luomakunta, ihmiset ja elämänmuodot vapautuvat silloin katseltavaksi kaikessa moninaisessa rikkaudessaan. Kristus-uskon turvin olemme vahvoja elämään mukana moniarvoisessa, toisenlaisten uskojen, uskontojen ja elämäntapojen maailmassa.
Mutta kysyn tänään itseltäni ja teidän kanssanne, onko Kristus alkuperäisenä läsnä meissä ja hengellisessä elämässämme. Vai katselemmeko sen sijaan Jumalaakin oman ja toisten tekopyhyyden vääristelemänä ja tarjoamme häntä tällaisena vielä toisillekin. Aitoa voi olla vain sellainen usko, jota hallitsee raikas evankeliumien Jeesus Kristus.
Entä onko kuva Jeesuksesta alkuperäisenä ja aitona siinä kirkon toiminnassa, johon osallistumme ja jota haluamme edistää? Kirkollinen elämäkin kantaa monien mielikuvissa tekopyhyyden leimaa. Sen kylkijäisenä on helposti myös uskonnollista fundamentalismia, ja fundamentalismi luo pessimismiä. Ja vielä pahempaa: vaatimuksia toisille elää ja kokea niin kuin minä elän tai ainakin unelmoin eläväni ja uskovani. Jeesus Kristus on silloin pelkkä käsikassara toisten karsimiseksi, nöyryyttämiseksi ja ahdistamiseksi.
Jeesus otti huostaansa kaikkein armollisimmin ja varauksettomimmin ne, jotka olivat toisten vaatimusten alle ahdistettuja, elämän murjomia ja hyljeksittyjä. Hän paransi niitä heikkoja, joiden osa oli sairastaa vahvojen sairauksia. Armollisuus, ihmisarvon kunnioittaminen ja toisten hyväksyminen kuuluu päällimmäisenä lehahtaa vastaan myös silloin, kun kirkosta on kyse. Kun ulkopuoliset tarkkailivat ensimmäisiä kristittyjä, oli johtopäätös: Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan. Entä nyt? Monet toteavat meistä onnettomista uskovista: Katsokaa, kuinka he raatelevat toisiaan.
Jeesuksen alkuperäisestä sanomasta vieraantuessaan uskonto menettää helposti dynaamisen voimansa. Siitä tulee erillinen elämänalue kaiken muun keskelle. Se on kuin kaunis käärepaperi, johon yritetään verhota elämä todellisine kysymyksineen, vääryyksineen, ahdistuksineen ja kasvavine tehtävineen.
Martin Luther King, mustien vapaustaistelija, sanoi aikanaan: Sellainen uskonto on kuolemaisillaan ja odottaa vain omaa hautajaispäiväänsä, joka kantaa huolta ihmisen sieluista mutta ei ole yhtäläisesti huolestunut niistä olosuhteista, jotka tuhoavat sielun, tukahduttavat ja rampauttavat sielun. Kirkko on elävä ja uudistuva vain silloin, kun se Kristuksen tavoin kantaa huolta hyvän elämän ja elämää vapauttavan uskon mahdollisuuksista.
Älköön siis näillä juhlilla olko tarjolla vain uskontoa. Olkoon täällä tarjolla aitoa, vapauttavaa, raikasta Kristus-läheisyyttä. Emme ole koolla kehittelemässä minuuden suojaksi omatekoisen pyhyyden verhoa. Olemme katselemassa Kristusta. Turha on tirkistellä oman uskonelämän haurauteen, Kristuksen katseleminen riittää. Elämän epävarmuuden keskellä, ristiriitojen paineissa ja oman rakkaudettomuuden masentaessa Kristuksen katseleminen on meille lohdutuksen lempeä syli. Se on rakastamiseen uudistava ja voimaannuttava lähde.
Älköön meissä sammuko kaipaus aidon, alkuperäisen Kristuksen sisäiseen tuntemiseen. Kaipaus pitää meitä hengellisesti ja henkisesti liikkeellä. Ja kaipaukseen Jumala on kätkenyt läsnäolonsa ja siunauksen.
Voitto Huotari, emerituspiispa, Mikkeli
