Anna Kantele

Lataa puhe pdf-tiedostona täältä.

Pieni vauva ja hoivaava aikuinen ovat katsekontaktissa. Kun aikuisen ilmeet ja eleet myötäilevät lapsen kokemuksia ja tuntemuksia, lapsi alkaa rohkaistua luottamaan siihen, että ympäröivä maailma on hyvä ja tutustumisen arvoinen. Lapsi alkaa tutkia ympäristöään, rohkeammin tai varovaisemmin, synnynnäisestä temperamentistaan riippuen. Jos vauva jää ilman katsekontaktia ja yhteyden kokemusta, se voi menettää elämänhalunsa. Ilman yhteyden kokemusta vauvan mielessä ei synny merkityksiä asioille. Katse, jakaminen, luo merkitykset.

Siionin virressä 33 sanotaan: ”Rakas Vapahtaja, lankean rukoillen eteesi. Sinun helmoihisi halajan, lepoosi, Herrani. Kasvoista kasvoihin jos saan Sinua katsella, rauhoitun viimein kokonaan ja olen turvassa.”
 
Emme voi täällä katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin. Kuitenkin tarvitsemme toisen rakastavaa katsetta. Ilman sitä on vaikea tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu.
 
Yksi merkittävimpiä kokemiani asioita on se, että olen tullut nähdyksi. Olen istunut vastapäätä ystävääni, ja hän on katsonut minua silmiin eikä ole kääntänyt katsettaan pois. Olemme olleet rauhassa toistemme seurassa, minkään häiritsemättä, kasvokkain, jutellen tai vaieten. Toisinaan on käynyt niin, että olemme vähitellen alkaneet hengittää samaan tahtiin, jakaen samat tunteet, tuntien luottamusta toisiamme kohtaan. Olen tuntenut, että katsoessaan minuun hän on nähnyt minut sellaisena kuin olen, hyväksynyt minut ja rakastanut minua. Silloin minun on ollut myös helpompi uskoa, että Jumala katsoo minuun siten. Jumala näkee minut sellaisena kuin olen, hyväksyy minut ja rakastaa minua.
 
Me kaikki tarvitsemme samanlaista elämänasennetta kuin pienellä lapsella on hänen tutkiessaan maailmaa. Meidän on oltava rohkeita ja luottavaisia. Silloin voimme elää toistemme hyväksi ja nauttia elämästä. Meidän on voitava luottaa elämään. Se onnistuu, kun on saanut riittävän pitkään viipyä turvallisessa, rakastavassa katseessa.
 
Pieni vauva ei tiedä olevansa hoivaajastaan erillinen. Se elää paratiisinomaisessa tilassa, jossa kaikki sen tarpeet tyydytetään, kokien olevansa yhtä hoivaajansa kanssa. Vasta vähitellen se alkaa ymmärtää oman erillisyytensä, kuten Aadam syntiinlankeemuksessa. Ymmärtäessään erillisyytensä se kasvot nähdessään vierastaa peläten, että tuttu hoivaaja on muuttunut vieraaksi tai pahansuovaksi.
 
Me tunnemme kipeästi sen, että emme ole yhtä Jumalan kanssa. Emme ole kasvokkain. Synnintunnustuksessa pyydämme: anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaassa, iankaikkisesti.
 
Meidän ei tarvitse mennä piiloon Jumalaa. Kristus on lunastanut meidät, ja siksi Jumala katsoo meihin aina hyväksyvästi ja rakastavasti.